Arne Nevanlinnan blogi

Naurettavaa

Tue, 04 Aug 2009 13:37:52 +0300

Ranskankielessä humour (huumori) ja humeur (mieliala) ovat äänteellisiä lähisukulaisia. Ilmeisesti ne ovat myös käsitteellisiä lähisukulaisia. Sikäläisessä kulttuurissa huumorilla (tai sen puutteella) on ensisijainen asema inhimillisten perustunteiden joukossa.

Englanninkielessä sanalla humo(u)r on kaksoismerkitys. Jos yhteydestä ei selviä kumpaa tarkoitetaan, käytetään sanoja mood, spirits tai temper. Briteillä käsite joke kattaa suuremman osan huumorin käsitteestä kuin ranskalaisilla. Siellä huumoriin ei taideta suhtautua yhtä vakavasti kuin mantereen puolella.

Ruotsin humor ja humör lainattiin aikanaan arvovaltasyistä ranskalaisesta hovikielestä. Epäilen ehdittiinkö niiden syvällisiä merkityksiä ymmärtää.

Suomenkielessä huumorilla ei ole äänteellistä vastinparia. Puhutaan mielialasta tai todetaan, että joku on hyvällä tai huonolla tuulella. Näen rohdinpaitaisen väinämöisen puntaroivan koura purren kokkapuulla onko tuuli myötäinen vai vastainen. Milloin koittaa urbaanien kielikuvien aika?

Yksinkertaisimmillaan huumori perustuu poikkeavuuteen. Huvittavana pidetään kaatumista (Loiri) tai naapureita (norjalaiset suomalaisia).

Puberteettisten seksuaalitabujen rikkominen naurattaa Uutisvuodon studioyleisöä. Eikä vain ohjaajan käskystä.

Raja vihamielisyyden suuntaan on häilyvä. Helsingin olympialaisten aikana mustat urheilijat aiheuttivat epäuskoista naureskelua. Nyt mustiin maahanmuuttajiin suhtaudutaan myönteisesti, neutraalisti tai aggressiivisesti. Koomisina heitä ei pidetä.

Vallankäyttäjillä, auktoriteeteilla ja muilla besserwissereillä on vaikeuksia erottaa omaa egoa pönkittävää leikinlaskua vähäväkisempiin kohdistuneesta pilkanteosta. Omaan egoon kohdistuvan leikinlaskun he luokittelevat solvaukseksi.

Kehittyneemmissä muodoissaan huumori on alistettujen ase. Italialainen dell’arte-perinne on esimerkki siitä kuinka laajoja vaikutukset voivat olla. Komedia ei turhaan ole vaikeampi laji kuin tragedia.

Elämä on sen verran paskamainen juttu, ettei huumorille jää tilaa, tokaisi eräs kirjailijakollega minulle hiljattain. Jos hän olisi ollut mies, pitäisin väitettä pahanlaatuisena sammakkona. Koska hän on nainen, pidän väitettä hyvänlaatuisena sammakkona.

Nomen est omen

Tue, 09 Jun 2009 10:14:01 +0300

Ennakkoon luokittelin Eurovaalit sen verran tylsäksi tapahtumaksi, ettei päähäni pälkähtänytkään keskeyttää kolmisen viikkoa sitten lupaamaani kirjoitustaukoa. Äänestämässä silti kävin, vaikka Minervankadun mäki oli entistä jyrkempi. Niin olen tehnyt kaikissa sodanjälkeisissä vaaleissa, lukuun ottamatta vuotta 1945.

Sotakelpoiseksi minut oli määritelty jo kaksi vuotta aikaisemmin, mutta vaalikelpoisuuden saavutin vasta neljä vuotta myöhemmin. Pakon, vapaaehtoisuuden, velvollisuuksien ja oikeuksien käsitteet menivät sekaisin, niin kuin ne aina menevät, kun kyse on valtiovallan ja alamaisten välisestä suhteesta.

Vaan toisin kävi. Vaalipäivän jälkeisenä aamuna löysin itseni tietokoneen äärestä naputtelemassa tätä juttua. Sitoutumattoman ortodoksipapin nousu demareiden ääniharavaksi ei sinänsä ollut yllätys. En jaksa kiihtyä siitä tosiseikasta, että ilman tätä sivustatukea puolue olisi ehkä joutunut tyytymään yhteen ainoaan paikkaan. Nykyään imago päihittää sisällön asiassa kuin asiassa.

Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä suosion salaisuus piileekin väärinkäsityksille alttiissa etunimessä. Innostuin laatimaan vaalianalyysin, joka mielestäni kilpailee menestyksellisesti Esko Antolan kommenttien kanssa. Tämän mukaan äänestäjät jakaantuivat neljään nomenklatuuriin.

1. Isä Mitro. Tämä vetosi romantikkoihin, jotka luulivat, että kaikki ympäripyöreät ja hyväntahtoisesti myhäilevät kirkonmiehet edustavat automaattisesti kaiken kattavaa elämänviisautta.

2. Isä Metro. Tämä vetosi metron säännöllisiin käyttäjiin, jotka luulivat, että ehdokas on ilmaislehti Metron upporikas omistaja.

3. Isä Mikro. Tämä vetosi tietokonefriikkeihin, jotka luulivat, että ehdokas on suomalaisen piraattipuolueen kaukoviisas edelläkävijä.

4. Isä Nitro. Tämä vetosi seniorikansalaisiin, jotka luulivat, että ehdokas on Nobel-palkintoa kärkkyvä infarktilääkkeen keksijä.

Toivotan hyvää kesänjatkoa lukijoilleni ja Isä Makrolle.

Jäähyväiset aseelle

Sun, 17 May 2009 18:11:27 +0300

On kulunut runsaat kaksi vuotta siitä, kun eduskuntavaalit olivat ovella ja kampanjat täydessä vauhdissa. Samoihin aikoihin aloitin blogien kirjoittamisen. Näillä kahdella asialla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Kansallisen historiankirjoituksen näkökulmasta on herttaisen yhdentekevää oliko kyseessä sattuma vai korkeampien voimien pirullinen suunnitelma.

Tahoillamme olemme molemmat marssineet päätöksestä toiseen niin sanoakseni yhtä jalkaa. Tahdin on totta kai määrännyt hallitus, samaan tapaan kuin alikersantti aikanaan, komentaessaan meitä tarkalleen 66 vuotta sitten Riihimäen pölyisillä maanteillä: vaseen, vaseen, vaseen kaks kolmee.

Mahdollisuutemme protestoida rajoittuivat siihen, että joku nosti vasenta jalkaa samalla kun kaikki muut nostivat oikeaa. Jos säkä kävi, seurauksena oli huuto ’kuka helvetti nostaa siellä molempia jalkoja yhtaikaa’. Tämä huvitti suuresti sekä meitä että tyytyväisyyttään ärhentelyllä peittävää alikersanttia. Temppu oli ikivanha ja osa armeijan tyhmien rituaalien pitkää jonoa.

Hallitus on osoittanut akrobaattisia kykyjään nostamalla jokaisella askeleella vain oikeaa jalkaansa. Yhteiskunnallisen tasapainon säilyttämiseksi ja osoittaakseni, että osataan sitä meilläkin, minä vuorostani olen katsonut velvollisuudekseni nostaa jokaisella askeleella vain vasenta jalkaani.

Johdonmukaisuuden puutteesta kumpaakaan päähallituspuoluetta ei voi syyttää.

Kepun yksijalkainen politiikka nojautuu järjestelmällisemmin kuin koskaan ennen oman eli viljelijöiden edun tavoitteluun. Puolueen vaaliehdokkaat ilmoittavat tehtäväkseen Suomen etujen puolustamisen europarlamentissa. Heidän kielenkäytössään Suomen etu tarkoittaa maataloustukien säilyttämistä ennallaan ja, jos oikein hyvin onnistutaan, niiden lisäämistä. Kekkosen kaltaiset valtiomiehet ovat menneisyyttä.

Kokoomuksen yksijalkainen politiikka nojautuu järjestelmällisemmin kuin koskaan ennen oman eli yksityisten yritysten edun tavoitteluun. Puolueen vaaliehdokkaat ilmoittavat tehtäväkseen Suomen etujen puolustamisen europarlamentissa. Heidän kielenkäytössään Suomen etu tarkoittaa Yhdysvaltojen liehittelyä ja, jos oikein hyvin onnistutaan, sikäläisten toimintamallien kritiikitöntä matkimista. Paasikiven kaltaiset valtiomiehet ovat menneisyyttä.

Kummankaan puolueen edustajat eivät ilmoita Euroopan ja eurooppalaisten etujen puolustamista edes toissijaiseksi tehtäväkseen. Kaikkien maiden edustajat ajavat totta kai myös omia etujaan. Joukossa on kuitenkin riittävän paljon niitä, jotka haluavat ja pystyvät näkemään kokonaisuuksia, asettamaan tavoitteita ja työskentelemään niiden puolesta – ilman heitä EU:ta ei olisi olemassa. Lännessä sitkeästi elävä käsitys siitä, että Suomi on yksi entisen Neuvostoliiton entisistä satelliittivaltioista, on toki epäoikeudenmukainen, mutta ei ihmeteltävä ilmiö.

Kritiikkini ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi kiitollinen mainittujen puolueiden poliittisesta toiminnasta. Median suosiollisella avustuksella ne ovat tarjonneet lukemattomia herkullisia virikkeitä epätahdissa marssimiselle.

Tässä katsannossa erityisen tervetulleita ovat olleet entisen ulkoministerin Kanervan ja nykyisen pääministerin tekstiviestit, jotka kertovat asianomaisten puutteellisesta itsehillintäkyvystä. Jos kyse olisi vain seksistä, möhläykset voisi unohtaa Uutisvuodon puujalkavitsien kanssa samaan laatikkoon. Syytä on kuitenkin epäillä, että arvostelukyvyttömyys on ulottunut myös hallituspolitiikkaan. Silloin kyse ei enää ole vain harmittomasta pilasta.

Yliopistouudistusta ajetaan läpi kiivaassa tahdissa. Aikaa näin suuren muutoksen vaatimille perusteellisille analyyseille ei ole uskallettu antaa. Byrokratian vääjäämättömään paisumiseen ei kiinnitetä huomiota. Viime kädessä vedotaan Yhdysvalloissa pitkään työskennelleen professori Bengt Holmströmin kannatukseen. Itsestään selvästi todetaan, että hänen yliopistonsa on kansainvälisessä vertailussa sijalla 3, kun Helsingin yliopiston vastaava luku on yli 70. Arvio on tehty Singaporessa, mutta siitä vaietaan, että kriteerit ovat amerikkalaisia.

Sikäläinen yliopistojärjestelmä on omalta osaltaan tukenut kehitystä kohti yhteiskunnallista epätasa-arvoa. Täkäläinen yliopistojärjestelmä on omalta osaltaan tukenut kehitystä kohti yhteiskunnallista tasa-arvoa. Tämän tosiseikan liittäminen vertailukriteerien joukkoon kääntäisi sijaluvut päinvastaisiksi.

Olen kuullut, että arkkitehtiosaston professorit ovat innoissaan yhteistyöstä Taideteollisen korkeakoulun designereiden kanssa. Tämä merkitsisi viimeistä askelta siinä kauan jatkuneessa kehityksessä, jonka tuloksena arkkitehtuurin tärkein kriteeri ei enää ole kestävä laatu vaan huomion herättäminen ja uudet toimeksiannot.

Lopuksi kiitän lukijoitani ja siirryn epämääräisen pituiselle kirjoitustauolle. Huolimatta siitä, että blogeja on toistasataa ja kävijöitä lähes viisituhatta kuukaudessa. Tätä ei kuitenkaan tule tulkita lupaukseksi täydellisestä vaikenemisesta. Joten olkaa edelleen varuillanne, vallan väärinkäyttäjät.

Kieleni minut tekevi

Mon, 04 May 2009 10:15:08 +0300

Ovikello soi kling-kling. Ääni lähti mekaanisesta laitteesta, sellaisesta jossa rapun puolella oli edestakaisin kääntyvä sormilevy ja tampuurin puolella pullea kello-osa, mutta vain jos kuori oli ruuvattu oikealle etäisyydelle, ei liian kireälle, jolloin kirkas helähdys muuttui tylpäksi surinaksi, eikä liian löysälle, jolloin se putosi lattialle ja kieri naulakon alle.

Vanhoissa taloissa malli voi edelleen olla käytössä. Mutta silloin muita vaihtoehtoja ei vielä ollut. Oikein arvattu. Tapaus sijoittuu tosiaan tukevasti kolmekymmentäluvun puolelle.

Minä avaan, sanoi äitini ja lisäsi itsekseen försenar sej som vanligt. Tunnistin tulijan Tant Ernaksi, vai olisiko sittenkin ollut Tant Agda, ikivanha eli äitini ikäinen, ravisteli vettä sateenvarjosta ja lausahti anteeksipyytävästi:

- Ja sku ha buda fara me spåra.

Kymmenvuotias minä ei mielellään sanonut toisella kotimaisella muuta kuin gudaa eikä juuri enemmän ensimmäiselläkään. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia, vaikka kyseessä oli virallista ruotsia vain etäisesti muistuttava Helsingin-ruotsi. Olin epämääräisesti tietoinen tulijan sijainnista meidän perhettä lievästi alhaisemmalla koulutustasolla.

- Int sku de vara nån konst i leva om man visste allt på förhand.

Vastapäisen ammattikoulun työnjohtajan Jonssonin kieli ja filosofinen huomautus eivät kertoneet minulle alhaisemmasta vaan erilaisesta koulutustasosta. Hänen olemassaolonsa tarkoitus oli suoriutua leikitellen herrasväelle ylivoimaisista remonttitehtävistä.

Ruotsien valikoimaa kartuttivat saksalaisittain tomerasti puhuva isoäitini, serkkuni Birgerin toteamus puhelimessa Pappa sitter på tuppen o lääser Ajan Suunta, venäläisittäin pehmeästi ääntelevä fru Belaieff, yksinkertainen halkomies, jonka ainoa lause oli när ska ja komma sekä puolikielinen viipurinsaksalainen Tante, jonka kutsuhuuto Mamma rufte dej jaksoi huvittaa äitiäni vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Arki määritti suhdettani kieliin. Vanhemmat keskenään ja äiti kahdelle vanhemmalle veljelleni puhuivat ruotsia. Isä puhui suomea kaikille lapsille, äiti minulle ja pikkusiskolleni. Elettiin keskellä suomalaistumisen lopullista läpimurtoa. Kieli oli ideologinen valinta jo toisessa sukupolvessa. Isoisäni ei osannut kunnolla suomea, mutta laittoi lapsensa suomenkieliseen kouluun.

Ilman kansallisuusaatteen ohjailemaa historiankulkua minut olisi itsestään selvästi pantu ruotsinkieliseen kouluun. Silloin en sanoisi huolimattomaksi suomeksi, että vähentääks hei Jutta Urpilaisen verkkikset sun mielestä jotenkin demareiden mahiksia kahden vuoden kuluttua, vaan huolelliseksi suomeksi, että mikä on mielipiteesi siitä tuleeko Jutta Urpilaisen esiintyminen seksuaalisesti provosoivassa asussa vaikuttamaan negatiivisesti sosialidemokraattisen puolueen menestykseen seuraavissa vaaleissa.

Luen Huusista joka päivä. Ohitan automaattisesti ruotsinkielisten huonoa kohtelua ja synkkää tulevaisuutta koskevat standardivalitukset samoin kuin syvälliset kehittämisehdotuksetkin. Muissa asioissa näkökulmat ovat toisinaan virkistävästi erilaisia kuin Hesarissa. Luovutan lehdelle maksutta oman ohjelmani kannattavuuden parantamiseksi eli riippuvuuden vähentämiseksi Konstsamfundetista.

Urheilun sijoittaminen viimeiseksi aiheeksi ennen radio- ja televisio-ohjelmia aiheuttaa haljun tässäkö-tosiaan-oli-kaikki-tyyppisen olon. Naurettavan pienikokoinen teksti ja säälittävän muodikas typografia estävät tehokkaasti tutustumisen Voltiin ja Papperiin. Näiden epäkohtien korjaaminen nostaisi, niin uskallan väittää, lehden lukijamäärän lähemmäksi menneiden aikojen nostalgista tasoa.

Sillä potentiaaliset uudet lukijat eivät ole netissä surffailevia puolikielisiä nuoria tai kaikenikäisiä urheiludillejä, vaan kulttuurista ja politiikasta aidosti kiinnostuneita näkörajoitteisia ikäihmisiä molemmista kieliryhmistä.

Klubilla tavataan

Mon, 20 Apr 2009 10:21:13 +0300

Katselen TV kakkoselta Pressiklubia. Ihmettelen ja vähän ihailenkin kuinka Ruben jaksaa aina vain eläytyä ja innostua aiheisiinsa. Kunnes mekkala herättää minussa piilevän kyynikon päiväuniltaan. Haukoteltuaan pitkään tämä huomauttaa, että ehkä vauhdikkaiden juontojen käyttövoimana on yhtä paljon kiire kuin juontajan dynaaminen persoonallisuus.

Tämä vuorostaan herättää minussa piilevän draamakirjailijan päiväuniltaan. Haukoteltuaan pitkään tämä huomauttaa, että hänellä on taiteellinen oikeus kuvitella minkälaisia neuvotteluja ohjelmapäällikön työhuoneessa aikanaan käytiin.

- Meillä on tungosta. Voisit ehkä saada puolen tunnin ohjelman.

- Puoli tuntia! Eihän siinä ehdi mitään. Varsinkin kun audiovisuaalinen sekamelska ennen kuin ohjelma alkaa syö siitä viisi minuuttia.

- Älä liioittele. On se minunkin mielestä hiukka pitkä, mutta kavereilla on työehtosopimus ja ne uhkaa mennä lakkoon.

- Hyvä idea!

- Tuollaisia ei tässä talossa pidä puhua edes leikillään.

- Minä tarvitsen ehdottomasti kokonaisen tunnin, muuten ...

- Älä uhkaile. Ikävä muistuttaa, mutta sinulla ei ole työehtosopimusta.

- Mutta joku hajuero minun ja Mikkosten välillä täytyy kai sentään säilyttää.

- Tuo naula veti. Sanotaan nyt sitten 45 minuuttia. Samanmittainen kuin koulutunnit. Siinä ajassa minä ehdin pitkästyä moneen kertaan. Miinus tavanmukainen viisi minuuttia seuraavien viikkojen todella mielenkiintoisten ohjelmien kehumiseen. Täytyyhän likoilla olla muutakin duunia kuin hymyillä kauniisti. Mutta palkkio maksetaan tietysti vain puolesta tunnista.

- Miten niin tietysti?

- Et ole tainnut kuulla sellaisesta asiasta kuin lama.

- Ehkä parempi nimi ohjelmalle olisikin Prässiklubi…

No, täytyy valita sellaiset keskustelijat, jotka osaa puhua nasevasti, tuumaa Ruben, sulkee pois kaikki poliitikot eikä toimittajistakaan äkkipäätä tule mieleen kuin Lefa ja Saska.

- Muistakaa kundit, että jos vierailija alkaa jaaritella, niin keskeytätte heti.

- Ota iisisti. Se taito me osataan.

Lähetän draamakirjailijan jatkamaan päiväunia, spekulaatiot päättyvät ja ohjelma alkaa. Nokkelan sanailun ja välikkeiden lomassa mukaan kutsutaan Anneli Jäätteenmäki. Lukemattomien keskeytysten jälkeen tämä saa sanotuksi, että europarlamentaarikon tehtävä on Suomen etujen puolustaminen. Kerrankin keskustelijat vaikenevat.

Herätän draamakirjailijan ja spekulaatiot alkavat jälleen. Tunkeudun väkisin studioon ja kysyn kiihtymyksestä värisevällä äänellä että anteeksi, mikä on Suomen etu, maataloustukien lisääminen vai kirjailijapalkkioiden korotus vai suurten lehtitalojen monopoliaseman vahvistaminen vai ...

Poikki, huutaa ohjaaja. Turvamiehet ryntäävät sisään ja heittävät minut ulos.

Ymmärrettävää

Mon, 06 Apr 2009 08:13:34 +0300

Lama kärjistää yritysjohtajien järjettömän suurten tulojen herättämä närkästystä. Toimeentulon minimirajoilla elävä tai työttömyyden uhkaama kansalainen näkee ilmiössä epäoikeudenmukaisuutta, joka on syvässä ristiriidassa tasa-arvoisuuden ideaalin kanssa. Tämä on ymmärrettävää, vaikka harvalukuisille johtajille jaetut bonukset nostaisivat monilukuisten johdettavien tuloja tuskin lainkaan.

Hyvätuloiset ministerit vaativat hekin muiden paitsi omien etujensa kohtuullistamista. Julkisuudessa he puhuvat syvällä rintaäänellä eettisistä ja moraalisista periaatteista, mutta kaikki, myös he itse, tietävät että todellinen motiivi on äänestäjien liehittely.

Blogissani Viitteitä viitoista (11.5.2008 klo 11: 45) totesin, että Jorma Ollilan uskottavuus kohenisi merkittävästi, jos hän kieltäytyisi Nokian hallituksen puheenjohtajalle ehdotetusta palkkion huomattavasta korotuksesta. Nyt, vajaata vuotta myöhemmin, olen muuttanut mieleni.

Poliittisen kentän oikealta laidalta kuulen onnitteluja: mies on tullut järkiinsä. Poliittisen kentän vasemmalta laidalta kuulen valitteluja: mies on menettänyt ryhtinsä. Molemmat äännähdykset ovat ennenaikaisia.

Miksi Ollila ja Lilius eivät luovu vapaaehtoisesti kohtuuttomista eduistaan? Rahaa heillä on yllin kyllin muutenkin. Miksi ihmeessä he kieltäytyvät eleestä, joka nostaisi heidän suosionsa sekä poliitikkojen että kansan keskuudessa uusiin korkeuksiin?

Molemmat herrat kuuluvat kansainvälisten huippujohtajien kastiin, joka noudattaa ikiomia sääntöjään, menettelytapojaan ja moraaliaan. Rekrytoinnista, sopivasta palkkiotasosta ja potkuista päätetään suvereenisti. Poliitikoilla ja virkamiehillä on kumileimasimen rooli.

Hienompaa versiota edustaa englantilaistyyppinen klubi, kotikutoisempaa vaihtoehtoa sauna- tai hirviporukka. Yhteistä on naisten lähes täydellinen puuttuminen joukosta. Solidaarisuus kohdistuu omaan sisäpiiriin, omistajiin ja rahaan. Vaatimuksille ottaa huomioon työntekijöiden, kansalaisten tai isänmaan etuja naureskellaan hyväntahtoisesti konjakkilasien ääressä.

Ollilan kohdalla saavutetuista eduista tinkiminen merkitsisi mahalaskua eli joutumista omiensa halveksunnan kohteeksi, muutamaa vuotta nuoremman Liliuksen kohdalla lisäksi ylipääsemättömiä vaikeuksia saada samantasoinen työpaikka mistä tahansa länsimaisesta firmasta koko maailmassa. Vallan menetystä voi lievittää kartanolla tai luksusjahdilla, mutta arvovallan menetystä ei korvaa mikään.

Suhtautukaamme siis huippujohtajiin ja heidän etujaan turvanneisiin poliitikkoihin ymmärtämyksellä. Molempien tenkkapoot ovat todellisia. Säälintunnetta kasvattaa se, etteivät asianosaiset voi, saa, uskalla tai kehtaa puhua niistä ääneen.

Ennen kokousta

Tue, 31 Mar 2009 09:40:38 +0300