Arne Nevanlinna kuoli Helsingissä sunnuntaina 7.8.2016 illansuussa sydäninfarktin jälkiseurauksiin.

Lähes päivälleen kaksi vuotta aikaisemmin julkaistussa omaelämäkerrallisessa esseekirjassaan Arne, sen viimeisen luvun lopussa, hän kuvasi elämäänsä ja maailmaansa:

"Urbaanin elämänmenon seuraaminen ikkunasta, autosta tai jalan riittää ylläpitämään jokapäiväistä mielenrauhaani. Kaupan kassan iloinen hymy tai tuntemattoman vastaantulijan kohteliaisuus pelastavat päivän. Hauskaa on tavata läheisiä ja ystäviä, jännittävää uusien tuttavuuksien solmiminen.

     Ajankohtaisten tapahtumien ja uutisten joukosta mieleeni jäävät ne, jotka ovat kiinnostavia, uteliaisuutta herättäviä, huvittavia, närkästyttäviä ja joskus jopa hellyttäviä. Poliittisen ärhentelyn jätän opposition ja ideologiset demonstraatiot Greenpeacen tehtäväksi.
     Omia kirjojani kirjoitan tai editoin pari kolme tuntia joka päivä. Muiden kirjoittamia kirjoja luen tunnin verran joka ilta.
     Aamulla herään aikaisin. Menen ikkunan luo, tarkistan sään ja katson lämpötilan.
     Kerran näin ketun jolkuttelevan pitkin Oksasenkadun autiota jalkakäytävää. Museokadun kulmassa se pysähtyi, katsoi ensin vasemmalle ja sitten oikealle ennen kuin jatkoi matkaansa kohti Eliteä.
     Kerran seisoin suojatien kulmalla odottamassa valojen vaihtumista. Viereen tuli mies lapsensa kanssa. Kun vihreä syttyi, poika tarttui isäänsä kädestä, käänsi kasvonsa ylöspäin ja loi tähän katseen, jossa oli kaikki. Ihailu, usko, luottamus ja rakkaus.
     Molemmissa tarinoissa on sekä faktaa että fiktiota. Ihan niin kuin tämän kirjan kaikissa tarinoissa."