Ranskankielessä humour (huumori) ja humeur (mieliala) ovat äänteellisiä lähisukulaisia.  Ilmeisesti ne ovat myös käsitteellisiä lähisukulaisia. Sikäläisessä kulttuurissa huumorilla (tai sen puutteella) on ensisijainen asema inhimillisten perustunteiden joukossa.

     Englanninkielessä sanalla humo(u)r on kaksoismerkitys. Jos yhteydestä ei selviä kumpaa tarkoitetaan, käytetään sanoja mood, spirits tai temper. Briteillä käsite joke kattaa suuremman osan huumorin käsitteestä kuin ranskalaisilla. Siellä huumoriin ei taideta suhtautua yhtä vakavasti kuin mantereen puolella.

     Ruotsin humor ja humör lainattiin aikanaan arvovaltasyistä ranskalaisesta hovikielestä. Epäilen ehdittiinkö niiden syvällisiä merkityksiä ymmärtää.

     Suomenkielessä huumorilla ei ole äänteellistä vastinparia. Puhutaan mielialasta tai todetaan, että joku on hyvällä tai huonolla tuulella. Näen rohdinpaitaisen väinämöisen puntaroivan koura purren kokkapuulla onko tuuli myötäinen vai vastainen. Milloin koittaa urbaanien kielikuvien aika?

     Yksinkertaisimmillaan huumori perustuu poikkeavuuteen. Huvittavana pidetään kaatumista (Loiri) tai naapureita (norjalaiset suomalaisia).

     Puberteettisten seksuaalitabujen rikkominen naurattaa Uutisvuodon studioyleisöä. Eikä vain ohjaajan käskystä.

     Raja vihamielisyyden suuntaan on häilyvä. Helsingin olympialaisten aikana mustat urheilijat aiheuttivat epäuskoista naureskelua. Nyt mustiin maahanmuuttajiin suhtaudutaan myönteisesti, neutraalisti tai aggressiivisesti. Koomisina heitä ei pidetä.

     Vallankäyttäjillä, auktoriteeteilla ja muilla besserwissereillä on vaikeuksia erottaa omaa egoa pönkittävää leikinlaskua vähäväkisempiin kohdistuneesta pilkanteosta. Omaan egoon kohdistuvan leikinlaskun he luokittelevat solvaukseksi.

     Kehittyneemmissä muodoissaan huumori on alistettujen ase. Italialainen dell’arte-perinne on esimerkki siitä kuinka laajoja vaikutukset voivat olla. Komedia ei turhaan ole vaikeampi laji kuin tragedia.

     Elämä on sen verran paskamainen juttu, ettei huumorille jää tilaa, tokaisi eräs kirjailijakollega minulle hiljattain. Jos hän olisi ollut mies, pitäisin väitettä pahanlaatuisena sammakkona. Koska hän on nainen, pidän väitettä hyvänlaatuisena sammakkona.

Ennakkoon luokittelin Eurovaalit sen verran tylsäksi tapahtumaksi, ettei päähäni pälkähtänytkään keskeyttää kolmisen viikkoa sitten lupaamaani kirjoitustaukoa. Äänestämässä silti kävin, vaikka Minervankadun mäki oli entistä jyrkempi. Niin olen tehnyt kaikissa sodanjälkeisissä vaaleissa, lukuun ottamatta vuotta 1945.  

On kulunut runsaat kaksi vuotta siitä, kun eduskuntavaalit olivat ovella ja kampanjat täydessä vauhdissa. Samoihin aikoihin aloitin blogien kirjoittamisen. Näillä kahdella asialla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Kansallisen historiankirjoituksen näkökulmasta on herttaisen yhdentekevää oliko kyseessä sattuma vai korkeampien voimien pirullinen suunnitelma.

Ovikello soi kling-kling. Ääni lähti mekaanisesta laitteesta, sellaisesta jossa rapun puolella oli edestakaisin kääntyvä sormilevy ja tampuurin puolella pullea kello-osa, mutta vain jos kuori oli ruuvattu oikealle etäisyydelle, ei liian kireälle, jolloin kirkas helähdys muuttui tylpäksi surinaksi, eikä liian löysälle, jolloin se putosi lattialle ja kieri naulakon alle.

Katselen TV kakkoselta Pressiklubia. Ihmettelen ja vähän ihailenkin kuinka Ruben jaksaa aina vain eläytyä ja innostua aiheisiinsa. Kunnes mekkala herättää minussa piilevän kyynikon päiväuniltaan. Haukoteltuaan pitkään tämä huomauttaa, että ehkä vauhdikkaiden juontojen käyttövoimana on yhtä paljon kiire kuin juontajan dynaaminen persoonallisuus.

Lama kärjistää yritysjohtajien järjettömän suurten tulojen herättämä närkästystä. Toimeentulon minimirajoilla elävä tai työttömyyden uhkaama kansalainen näkee ilmiössä epäoikeudenmukaisuutta, joka on syvässä ristiriidassa tasa-arvoisuuden ideaalin kanssa. Tämä on ymmärrettävää, vaikka harvalukuisille johtajille jaetut bonukset nostaisivat monilukuisten johdettavien tuloja tuskin lainkaan.

Ilmari makaa olkkarin sohvalla kädet niskan takana ja miettii.

     Ylihuomenna on vihdoinkin se Suuri Päivä, viikkojen, kuukausien ja jopa vuosien ankaran pohdiskelun täyttymys. Nyt on viimeinen tilaisuus muuttaa strategiaa.

Käväisin Jyväskylässä, en hiljattain, mutta - hetkinen - tarkemmin ajatellen vierailusta taitaa olla peräti viisitoista vuotta. No, ikääni nähden ei hirveän pitkä aika. Kaupungin läpi rakennettua moottoritietä en aikaisemmin ollut nähnyt.

Ryhdyin blogien kirjoittajaksi kaksi vuotta sitten. Mahdollisuus julkaista omia tekstejä tuosta vain netissä oli, jollei suorastaan vastustamaton, niin ainakin houkutteleva. Pois jäivät vuosia kestävä kirjan tekeminen, kustantajien vastausten odottaminen ja kielteisten päätösten aiheuttama mielipaha, mutta tietysti myös myönteisen päätöksen aiheuttama mielihyvä.

Tänään jouduin vihdoin antamaan myöten viikkoja jatkuneelle houkutukselle. Mistä on kyse?    

Yksi viime vuosien mittavimmista puhalluksista oli televisiolähetysten digitalisoiminen. En ole ensimmäinen enkä viimeinen ihmettelijä, mutta muutama päivä sitten katselijoiden tehtäväksi pakotettu uusi kanavajärjestely palautti tuon vuoden takaisen hässäkän mieleen.

Liukas keli yllätti kesärenkailla ajavat autoilijat. Minua se ei yllättänyt, vaikken meteorologi olekaan. Ensinnä siksi, että ilmiö toistuu joka syksy. Ja toiseksi siksi, että olen jo aikoja sitten siirtynyt käyttämään kitkarenkaita ympäri vuoden. Pito ei ehkä ole yhtä hyvä kuin talvirenkailla. Mutta tilaisuus lähettää suojatusta kotiympäristöstä pilkallisia terveisiä renkaanvaihtoa räntäsateella jonottaville kanssa-autoilijoille korvaa monin verroin onnettomuusriskin vähäisen lisääntymisen. 

Museokadun kirjeenvaihtaja raportoi:

EU:n keskuspankit eivät tyytyneet hissuttelemaan vaan rojauttivat ohjauskorkoja kertaheitolla niin alas, että raskaan sarjan kansainväliset mattotuomarit ovat alkaneet kuiskailla selätyksestä. Elvytysohjelmia paketoidaan liukuhihnalta kuin kanttiautoja Fordin tehtailla 20-luvulla.

Suomessa johtajiksi valitaan, tai valikoituvat, ympäristöään päätä pitemmät miehet. Tämä perustuu siihen väärinkäsitykseen, että sukupuoli, fyysinen koko ja henkinen mittavuus muodostavat kiinteän kokonaisuuden.

Kirjani Marie esittelytilaisuuksissa haastattelija kysyy mitä teemoja teokseen sisältyy. Alussa epäröin ja mumisin epämääräisesti, että niitä on useampia, mutta vähitellen pääteemaksi on kuoriutunut naisten alistettu asema kautta aikojen. Olet siis feministi, hoksaa joku. Yleisö hörähtelee ymmärtäväisesti ja minä hymyilen vaisusti. Leikinlasku latistaa vakavaksi tarkoittamani kannanoton vakavaan asiaan.

Vantaalaista asuntoaluetta esitellään ylen määrin positiivisessa sävyssä, malliksi kelpaavana vaihtoehtona Helsingin liepeille holtittomasti leviävälle pientaloasutukselle.

Kokoomuksen voittoa kunnallisvaaleissa on selitetty monin tavoin. Keskusta (vaimeasti) ja demarit (ponnekkaasti) eivät pidä sitä voittona ollenkaan, vaan tilastollisena harhana tai kollektiivisena erehdyksenä, johon syyllistyivät puolueellinen media, ammattitaidottomat analyytikot tai vaalimainosten takana piileksivät epädemokraattiset taustaryhmät. Syyttömiä olivat oman puolueen äänestäjät.

-   Även jag har varit ung, kanske yngre än de flesta (minäkin olen ollut nuori, ehkä nuorempi kuin useimmat).

-    Om jag dör (jos kuolen).

Pari viikkoa sitten satuin katsomaan televisiosta ohjelmaa, jossa käsiteltiin Viron historiaa. Haastateltavia oli kaksi, historioitsija Martti Turtola tältä puolen ja elokuvantekijä Imbi Paju tuolta puolen lahtea.

Kun aloitin arkkitehtiopintoni yli kuusikymmentä vuotta sitten, oli opetuksen painopiste yksittäisten rakennusten suunnittelussa. Asemakaavaoppi oli sivuaine, jota ei vielä katsottu professuurin arvoiseksi. Opettajana toimi Otto-Iivari Meurman eli Mörri, pieni, pippurinen, sananmukaisesti huutavan ääni korvessa.  

Ekbergin kahvilassa käyn silloin tällöin. Tai Café Ekbergissä, jos haluan kunnioittaa kaupungin vanhimman kahvilan historiaa. Ja miksi en haluaisi, koska taloon liittyy myös tilkkanen henkilökohtaista historiaani. Isäni asui siellä viimeiset vuotensa vuokralla, avarassa asunnossa,  jonka omistivat fröknarna Ekberg.

Epävarmojen laskelmieni mukaan olympialaisia on elämäni aikana järjestetty 19 kertaa.

     Vuoden 1928 Antwerpenin kisoista en muista mitään. Olin vastikään täyttänyt kolme.

     Monet uskovat tietävänsä totuuden. He perustavat käsityksensä omiin kokemuksiinsa ja tietoihinsa. Ne vaihtelevat totta kai olosuhteiden ja iän myötä. Mutta kussakin tilanteessa taipumus yleistää omat johtopäätökset koskemaan koko kansaa on edelleen vahva.

Vaalirahoitusjupakka on hallituksen pääpuolueelle varsinainen taivaanlahja. Miten niin?

     Kansanedustajat ovat rikkoneet lakia jättämällä ilmoittamatta saamiaan tukia. Kepun linkit peitenimen Kehittyvien maakuntien Suomi alla toimivaan äärioikeistolaiseen hämärien miesten yhteenliittymään ovat paljastuneet. Miesministerit tuntevat asemansa uhatuksi, koska takavuosien tapa uhrata naisministeri on menettänyt uskottavuutensa. Puheet korruptiosta kiihtyvät.

Henkilöt: Kaksi miestoimittajaa, kokenut ja kokematon.

-   Poika, tänään menet haastattelemaan pääministeriä Kesärantaan. Minun piti hoitaa se, mutta Kanervalle sopi vain sama aika. Seksikkäämpi voitti, siis aihe, ei mies, hahhah. Aika hyvin lohkaistu, vai mitä?

Kuulun siihen sukupolveen, joka aloitti työuransa heti sodan jälkeen.

     Ensimmäinen vaihe eli elämäni arkkitehtina kesti lähes viisikymmentä vuotta. Rajapyykit, toisen maailmasodan päättyminen ja Neuvostoliiton romahdus, olivat mullistavia koko maailmalle ja Suomelle, mutta minulle vähemmän kuin saattaisi luulla.

     -  Kiitos.

Väärinkäsitysten välttämiseksi ilmoitan heti alkuun, että seuraavassa tarkoitan taiteella nimenomaan kuvataiteita. Siis en kirjallisuutta, musiikkia, tanssia, teatteria enkä varsinkaan arkkitehtuuria.

FST lähetti ohjelman, jonka aiheena oli Afrikan Beninissä sijaitseva toimintakeskus Villa Karo.

    Siinä arvosteltiin kehitysyhteistyövarojen käyttöä mm. trooppisen puutarhan ja lasten leikkipaikan rakentamiseen. Hankkeet saattavat palvella länsimaisia turisteja, mutta varmasti eivät paikallisia asukkaita.

Pääministeri. Seuraavassa Pää.

Haamukirjoittaja. Seuraavassa Haamu.

Yhteydet todellisuuteen ovat pahanilkisen lukijan mielikuvitusta.

Oletko mökillä käynyt? Kesäisin kysymys on osa suomalaista small talk-perinnettä, siinä kuin ’ei ole lumesta tietoakaan’ talvisin, tai ’mitä sun rauhaas kuuluu’ minä vuodenaikana tahansa. Välttyäkseni jatkokysymyksiltä teen kuten kaikki muutkin eli murahdan.

     Huononäköinen oikeistoveteraani sanoisi, että pahvi-Paasikivi on solvaus Ukko Pekkaa kohtaan. Varttunut kokoomuspoliitikko toteaisi, että kas kun ei Ståhlberg. Nuorekas kokoomuspoliitikko huomauttaisi, että on pakko äänestää Saulia kun Jyrki ole ehdokas. Mutta siitä, ettei moinen temppuilu sovi Suomeen, kaikki olisivat yhtä mieltä.

Miksi menneiden aikojen fatalistit pyysivät tietäjiä kertomaan minkälainen tulevaisuus heitä odottaa, vaikka se oli ennalta määrätty? Ehkä siksi, että itse kukin kuvitteli suuruudenhulluudessaan olevansa se ainoa, joka pystyy huijaamaan kohtaloa.  

Joulu Helsingin Pietarinkadulla AD 1937.

     Aattoaamuna äitini ja huono-osainen sukulaistäti pyörittelivät marsipaanitaikinasta pieniä sieviä pallukoita, seivästivät ne sukkapuikkoon ja upottivat kuumaan suklaakastikkeeseen. Joulupöydän kattauksen kruunasi taateleista ja luumuista koottu, harmaan pölyn verhoama joulueukko. Näiden perinteiden juuret olivat Viipurissa, äitini lapsuudenkodin ruotsinkielisessä isolaatiossa.

Kymmenen vuotta sitten, silloin kun itsenäinen Suomi oli pari vuotta nuorempi kuin minä nyt, toivotti Timo Harakka vierailleen hyvää itsenäisyyspäivää. Onko Suomesta todella tullut tämän ohjelman aikana itsenäinen, ihmetteli Paavo Haavikko.

Luin lehdestä, että Saksanmaalla kokonainen kirkkorakennus on sellaisenaan siirretty tulevan hiilikaivoksen tieltä 14 kilometrin päässä sijaitsevaan uuteen paikkaan. Ottamatta kantaa toimenpiteen moraaliseen ulottuvuuteen ajattelin, että jos temppu onnistuu Saksassa, niin miksei meilläkin.

Taloudellinen voitto ohittaa mennen tullen muut arvot. Yleisen oikeistolaistumisen myötä tämä amerikkalaisperäinen doktriini on saavuttanut meillä vankan jalansijan. Myös taideinstituutioissa markkinointi on vahvistanut asemiaan. Dokumentti on tai siitä on tehty myyntivaltti.                     

Ilta-Sanomien päivittäinen ostaminen ei kuulu tapoihini. Tänään tein poikkeuksen hetken käsittämättömästä mielijohteesta.

      Kysymys: Onko TAS tässä yhteydessä Tampereen Akvaarioseura, Turun Akateemiset Soutajat tai virheellinen lyhennelmä neuvostoliittolaisesta uutistoimistosta? Vastaus: Ei mikään niistä.  

 Eksyimme kalliiseen helsinkiläiseen ravintolaan. Kaikki sujui hyvin kunnes tuli laskun aika. 

    Tarjoilija ilmoitti, että hovi hoitaa maksuasiat. Yritimme kiinnittää mestarin huomiota viittoilemalla ja huudahtelemalla, mutta turhaan.

Useimmat suomalaiset, ja varmaan monien muidenkin maiden kansalaiset, tuntevat erittelemätöntä vastenmielisyyttä verottajaa kohtaan.  

Pidän kivikaupungeista yleensä ja erityisesti Helsingin kivikaupungista. En sano rakastan, koska se on epäurbaania romantisointia. Olen syntyperäinen helsinkiläinen. En sano paljasjalkainen, koska se vie ajatuksen lasinsiruihin ja koirankakkoihin.

-        Kato morjens. Ei ollakaan nähty sitten kun viimeksi.

Mika Pantzar tarttui artikkelissaan 'Talouskeskustelumme perustuu uhkakuviin ja pelotteluun' (HS 13.9.07) ajankohtaiseen aiheeseen. Tai oikeammin, aiheeseen jonka pitäisi olla ajankohtainen. Hänen väitteellään on mielestäni kantavuutta pitkälti ohi taloustieteiden.

Uusi musiikkitalo maksaa virallisen arvion mukaan vajaat 110 miljoonaa euroa. Valtio on luvannut maksaa puolet, Helsingin kaupunki ja Yleisradio kumpikin neljänneksen. Urakkatarjoukset ylittivät roimasti kustannusarvion.

Irakin miehitys jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Presidentti Bushin suosio on ennätyksellisen alhaalla paitsi maailmalla myös kotimaassa. Kyse ei enää ole vain henkilöstä. Maan kansainvälinen maine on kärsinyt pahoja vaurioita myös siellä, missä suhde Yhdysvaltoihin ja amerikkalaisuuteen on perinteisesti ollut myötämielinen tai jopa ihaileva.

Eekoo, Valpo, Valpo ja Suopo, Supo sekä Ulkomaalaisviirastoo. Sävel on neljän vuosikymmenen takaa, mutta sanat olen päivittänyt. Äkkilukemalta silloisilla mahtisuvuilla ja valtiollisen poliisin nimihistorialla näyttää olevan toistensa kanssa yhtä vähän tekemistä kuin Kristiina Halkolalla ja minulla.

Singaporelainen tutkimuslaitos on pannut maailman yliopistot paremmuusjärjestykseen. Millä kriteereillä? Vastaukseksi riittää, että yhdysvaltalaiset yliopistot ovat listan kärjessä ja anglosaksisten oppilaitosten kokonaismäärä on ylivoimainen verrattuna esimerkiksi eurooppalaisiin, muista maanosista puhumattakaan.

Sairaalassa ahdistus ajoi minut kuvittelemaan minkälaisia kauheuksia tapahtuu, jos tietoliikenneverkko tuhoutuu tai tuhotaan. Ehdin olla kotona vain pari päivää kun ukkonen katkaisi sähköjä ja mykisti radiolähetyksiä, myös sen kanavan, jonka kautta kansalaisia on tarkoitus informoida suuronnettomuuden sattuessa.

Olin sairaalassa viikon.

     Jos olisin joukosta erottumaan pyrkivä toimittajanalku - mikä absurdi ajatus – tavoittelisin iskevämpää ilmaisua. Käyttäisin mediakieltä, jota valtalehdistön toimesta ollaan parhaillaan nostamassa maan kolmanneksi viralliseksi kieleksi.

Kolumnissaan Hus och ohus (Hbl 8.8.07) FST:n kulttuurituottaja Stefan Brunow tuomitsee nykyaikaisen arkkitehtuurin yhdellä lauseella rumaksi. Hänen mukaansa viimeinen ajattomasti kaunis rakennus Suomessa on Sokoksen tavaratalo vuodelta 1939. Väite on kategorinen, mutta ei yllättävä. (Mutta miksi juuri Sokos? Stadion olisi ollut osuvampi esimerkki).

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin kolumnin, jossa arvostelin entisten stalinistien nykyisiä menettelytapoja. Olin sitä mieltä, ja olen edelleen, että mahtipontiset julkilausumat ja kunniamerkkien palautukset ovat mennyttä aikaa. Kommentit olivat äkäisiä. Minua syytettiin vanhojen asioiden kaivelemisesta ja moraalisen selkärangan puutteesta.  

Silläkin uhalla, että minut leimataan yhden asian dilleksi, aion jälleen kerran puhua puista. Väärinkäsitysten välttämiseksi kerron heti alkuun, etten kuitenkaan kuulu niihin, jotka jouduttuaan eksistentiaaliseen kriisiin syöksyvät metsään ja kuvittelevat saavuttavansa mielenrauhan syleilemällä puunrunkoja.

Hiljaisuus

Liisa:     Täytyy vastata heti. Muuten mä luulen että Lipponen on tullut kylään.

HS kertoi taannoin Saksassa vastikään ilmestyneestä kirjasta nimeltä Ich bin kein Berliner. Toimittaja selitti, että esikuvana on ollut John Kennedyn kuuluisa lausuma Ich bin ein Berliner.

Päätin viimeviikkoisen blogini (Maisema 3.7.) haavikkomaiseen metsävertaukseen. Normaalisti uuden aiheen valinta valtaa mielen. Tällä kertaa en kuitenkaan löytänyt kytkintä ja symbolivaihde jäi päälle.

Kävin juhannuksena maalla. Kannattaako mokomaan informaatioon tuhlata blogitilaa? Lähes kaikki muutkin suomalaiset, paitsi ne jotka olivat siellä jo ennestään, tekivät samoin. Kertomisen arvoiseksi asian tekee, tosin vain nipin napin, se tosiseikka, että nykyään käyn landella (minun korvissani termi ei kuulosta negatiiviselta) kolme neljä kertaa kesässä enkä milloinkaan talvella.

Henkilökohtaisessa arvostusasteikossani matkasaarnaaja ei sijoitu kovin korkealle, jonnekin tuonne sodanaikaisen vääpelini, leipäpapin, lamanedellisen ajan pankinjohtajan tai suomalaisen urheilujohtajan tienoille. Pyynnöstä tai useammin pyytämättä hän saapuu kertomaan kohdemaan tietämättömille edustajille mitä pitäisi tehdä, jotta asiat saataisiin yhtä hyvälle mallille kuin ne asianomaisen omassa maassa jo ovat.

Uusi hallitus on päättänyt lykätä eläkeläisten verohelpotuksia ja hoitajien palkankorotuksia epämääräiseen tulevaisuuteen. Alimpien tuloluokkien päivähoitomaksuja nostetaan ja yritysten perintövero poistetaan.      

14.3.07 och åter idag läste jag i Hbl att sju träd i Simonsgatans backe skall elimineras på grund av den nya spårvagnslinjen. Löv som ligger på spåren lär vara en säkerhetsrisk. Detta är säkert sant men ändå blev jag förskräckt.

Helsingin teollisuus- ja satamatoiminnoilta vapautuvia rantoja rakennetaan rajusti. Vihertävät haaveet siitä, että ne jätettäisiin luonnonvaraisiksi tai kunnostettaisiin Kaivopuiston mallisiksi virkistysalueiksi murskautuvat realiteettien alle.

Suomen presidentti matkusti Yhdysvaltoihin, mutta maan korkeimmalla johdolla ei ollut aikaa eli halua tavata häntä. Täällä eräät uusporvarillisen ilmapiirin innoittamat tahot kiiruhtivat (yli)tulkitsemaan kieltäytymisen merkiksi suhteiden huonontumisesta.

Käynnistin astianpesukoneen. Muutaman minuutin kuluttua huomasin unohtaneeni käytetyn lautasen pöydän kulmalle ja avasin luukun. Esihuuhtelu oli vielä kesken, mutta astiat vaikuttivat jo sanoisinko epäilyttävän puhtailta. Tarkistin asian ja aivan oikein. Löysin tosiaan vain pari lievästi likaista lusikkaa ja lasia.

Lapsena juutalaiset olivat yhtä luonteva osa ympäristöäni kuin ketkä tahansa koulu- ja luokkatoverini tai vanhempieni tuttavat. Heikinkadun vaatekauppiaista olin tietoinen, mutta ei juutalaisuuden vaan aggressiivisten myyntitapojen vuoksi.

Minun ahtaassa maailmassani Helsingin Sanomien sivut eivät ole tasa-arvoisia. Koska olen liian vanha, laiska tai molempia, tapanani on levittää lehti vasemmalle puolelleni niin, että molemmat sivut ovat yhtaikaa näkyvissä. Oikeanpuoleinen sivu valtaa näin ollen leijonanosan  lukukapasiteetistani.

Kaikki muistavat John F. Kennedyn pitämän puheen …

     Väärin. Lankesin omaan ansaan. Edellisen blogini päätteeksi olin juuri moitiskellut Jorma Ollilaa yleistävien väitteiden esittämisestä. Voi olla, että useimmilla suomalaisilla on jonkinlainen aavistus Kennedyn olemassaolosta. Mutta ne, jotka muistavat minkälaisia puheita presidentti piti, taitavat kyllä olla surkeassa vähemmistössä.

Puolisentoista vuotta sitten seurasin televisiosta ohjelmaa, jossa Jorma Ollila oli Esa Saarisen haastateltavana. Molemmat ovat menestyneet omilla alueillaan, edellinen toki näyttävämmin kuin jälkimmäinen. Tällä perusteella he katsoivat olevansa päteviä kertomaan mitä muiden on tehtävä onnistuakseen, ei tietenkään yhtä hyvin kuin asianomaiset itse ja heidän firmansa, mutta jotain sinne päin.

Tallinnan levottomuuksien osapuolten eli virolaisten, Viron venäläisten ja venäläisten  käyttäytymistä on suomalaisessa mediassa selvitelty monipuolisesti. Yksi ryhmä on kuitenkin jätetty vähemmälle huomiolle.

Länsimaisessa jatkuvan  kasvun ideologiassa valtaosa kansalaisista on median toimesta manipuloitu ymmärtämään maailma kokoelmaksi epäkohtia. Poliitikoille yleisten (väärin)käsitysten myötäily on elinehto. Niinpä toisistaan enemmän tai vähemmän irrallisten ongelmien ratkaisemiseen kulutetaan suunnattomasti energiaa ja resursseja. Vaikka tavoitteissa onnistuttaisiinkin, synnyttävät toimenpiteet säännönmukaisesti saman verran tai enemmän uusia epäkohtia ja ongelmia.

2/2

Edellisen blogini lopussa lupasin järjestää toisen pienoisvisailun siitä miksi Helsingin kantakaupungin itä- ja länsipuolen koordinaatistot poikkeavat toisistaan. Tämä jäi kuitenkin aikomukseksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei yksinkertaisintakaan kyselyä voi järjestää, jollei kysyjä itse tiedä oikeaa vastausta.

Osa 1/2

Järjestin pienoisvisailun, jossa oli vain yksi kysymys: Tiedätkö mistä nimi Erottaja juontaa juurensa?

     Perinteisesti kysyjä korottaa itsensä rautiaiseksi eli antaa ymmärtää olevansa tietopankki, jolla ikään kuin luonnostaan, ilman tietosanakirjan (tai googlen) kiihkeää selailua, on hallussaan oikeat vastaukset.

Pällistelin Korkeasaaren apinoita. Topi sanoi että on se tuo gorilla jumalattoman iso. Kyllä siinä meinaan ihmettelemistä riitti kun ei Topi itsekään mikään pieni ole.

Vaalien tulos herätti minussa kaikesta huolimatta pienen toivon kipinän. Muutokset ovat aina hauskoja, koska niihin sisältyy mahdollisuus uudesta ja jännittävästä. Mutta jälleen kerran kipinä sammui. Tällä kertaa ei kuitenkaan oikopäätä vaan vasta huolellisen analyysin kautta.

Television Voimala-nimisen ohjelman aihe oli naisten valta ja vallattomuus. Läsnä oli viisi naista ja yksi mies.

     Kesken asiallisen keskustelun naistenlehden päätoimittaja lausahti, että koska eduskunta on koko kansan pienoismalli (?), viidesosa mieskansanedustajista lyö vaimojaan.

70- ja 80-lukujen taitteen Nairobissa länsimaalaiset ylläpitivät ahkerasti cocktail-kutsujen perinnettä. Drinkit purkivat estoja. Juorut ja anekdootit vahvistivat yhteenkuuluvuuden ja ylemmyyden tunteita. Siirtomaa-aikojen usko kaiken jatkumisesta ennallaan oli kuitenkin jo kadonnut historian hämärään. Epävarmuus tulevaisuudesta hillitsi ilonpitoa.

Taidehistorioitsija Pekka Kärki kysyi HS:n mielipidesivuilla miksi rintamamiestalon modernissa versiossa räystäät on typistetty lähes olemattomiin. Hyvä kysymys.

     Suomalaisessa pientaloperinteessä räystäiden tarkoitus on nimenomaan ollut suojata puisia ulkoseiniä sateelta. Korjausvälit ja rakennuksen elinkaari pitenivät. Syyt olivat käytännöllisiä.

Nykyään niitä pudotetaan postiluukusta kolmen niteen verran kummaltakin yhtiöltä, yhteensä kuusi.

     Koska asunnossani on kaksi ulko-ovea, kasvaa lukumäärä kahteentoista.

Ehdotan, että Stora Enso muuttaa nimekseen Enso Gutzenina. Luopuminen isottelusta, paluu juurille, poliittinen vainu ja tulevaisuus Venäjän markkinoilla nostaisivat osakekurssin reippaaseen kasvuun.

Vaaleista ei kulunut viikkoakaan, kun gallupyritys ilmoittaa, että selkeästi yli puolet suomalaisista suhtautuu EU:hun kielteisesti. Vastaajia oli 500.

     Suomi on EU-kriittisin jäsenmaa, otsikoi lehti. Miten muiden maiden vastaavat tulokset on hankittu, siitä ei mainita sanallakaan. Tieto leviää maailmalle. Leima on lyöty ja pysyy.