Juttu oli sävyltään kevyt, mutta sisällöltään painava. Minut se pani ajattelemaan asiaa ulkopuolisen näkökulmasta. Pääministerin omat seikkailut ja hänen tukensa ulkoministerille kärjistävät jupakkaa.

     Kyse ei enää ole lehtien palstoja (tai blogeja) piristävästä sensaatiosta, hallituksen politiikasta,  puoluepoliittisista näkemyseroista, yksityisyyden suojasta eikä siitä onko Kanerva parempi vai huonompi kuin edellinen ulkoministeri. Pojat on poikia –tyyppisen naureskelevan vähättelyn aika on ohi. Kyse on kansainvälisestä uskottavuudesta.

     Television uutinen Ranskan ja Suomen ulkoministereiden tapaamisesta oli lyhyt, mutta viesti oli selvä. Bernard Kouchnerin leikinlasku naisista kertoi siitä, ettei hän suhtautunut kollegaansa täysin vakavasti tärkeämmissäkään asioissa. Ministereiden kyky kommunikoida sujuvasti ainakin englanniksi ei enää ole pelkkä lisäarvo. Se on poliittinen välttämättömyys.

     Suomettumisväitteitä torjuttiin aikanaan hampaat irvessä. Saattaa olla, että maata virallisesti tai epävirallisesti edustavat henkilöt havaitsevat kohta ajautuneensa yhtä vaikeasti puolustettavaan tilanteeseen.

     Toimillaan ministerit ovat itse asiassa syyllistyneet suomalaisen poliittisen järjestelmän halveksuntaan. Vertaaminen esimerkiksi Berlusconin ylimieliseen tapaan suhtautua Italian valtioon ei ole kaukaa haettu. Vai onko kyse pelkästään poliittisesta taitamattomuudesta?

     Huoli on hyvin perusteltu. Suomen ja EU:n kansalaisena minulla on sekä aihe että oikeus vaatia ulkoministerin ja tarvittaessa koko hallituksen eroa.