Aikaisemmin puhuttiin hyökkäyksen pysäyttämisestä, nyt torjuntavoitosta. Kotirintaman, lääkintäjoukkojen tai hevosmiesten panoksista ei edelleenkään puhu kukaan.  

     Talvisodan ihme on saanut rinnalleen jatkosodan ihmeen. Åke Lindmanin filmin myötä Tuntemattoman sotilaan sodanvastaisuudesta on tullut entistä epäsuositumpi näkökulma. Realismi on jäämässä sankaruuden varjoon.

     Suomalaiset eivät ole poikkeus tästä yleisinhimillisestä ilmiöstä. Useissa puheenvuoroissa aihetta on laajennettu spekulaatioiden suuntaan. Hyökkääjien pysäyttämisen vaihtoehdoksi maalataan kauhukuva suoraa päätä Helsinkiin marssivista neuvostojoukoista ja veljesmaa Viron kohtalosta.

     Stalinin päätös luopua uusista murtoyrityksistä on tosiasia. Arvailujen varassa on sen sijaan oliko syynä suomalaisten yllättävän sitkeä vastarinta, sissisodan välttäminen, joukkojen tarve Keski-Euroopassa vai maailmanpoliittinen harkinta.

     Neuvostoliitossa määrätietoinen pyhittäminen aloitettiin heti toisen maailmansodan päätyttyä. Moni tämän päivän venäläinen ei tiedä mitään talvisodasta, Puolan itäisen puolikkaan miehityksestä tai muista sankaritarinan kanssa ristiriidassa olevista tapahtumista.

     Oma spekulatiivinen arvioni on, että kun aikaa on kulunut kaksi sukupolvea tai enemmän, saman kaltainen prosessi tulee käynnistymään myös muissa sodan hävinneissä maissa. Jopa Saksassa.

     Samaa tahtia glorifioinnin kanssa aaltoilevat nationalistiset tunteet. Pankaa merkille mitä näkökulmia Tali-Ihantalaa koskevien puheenvuorojen käyttäjät korostavat tai ohittavat. Kansalaisilla on luovuttamaton oikeus mielipiteisiinsä. Sankaritarinoiden suosio kertoo ilmapiirin oikeistolaistumisesta.

     Historioitsijat luottavat lähteisiinsä ja ammatilliseen objektiivisuuteensa. Piiloutuminen asiantuntijaroolin taakse ei aina onnistu. Poliittinen väri paljastuu usein samoista syistä ja lähes samalla tarkkuudella kuin maallikoilla. Myös silloin, kun kyse ei ole spontaaneista puheenvuoroista vaan vuosikausia kestäneistä tutkimuksista.