Vantaalaista asuntoaluetta esitellään ylen määrin positiivisessa sävyssä, malliksi kelpaavana vaihtoehtona Helsingin liepeille holtittomasti leviävälle pientaloasutukselle.

     Totta kai kyseessä on myös hankkeen toteuttaneen rakennusfirman keinoja kaihtamaton myyntikampanja.

     Tai Vantaan johdon uhmakas yritys näyttää, että osataan sitä meilläkin kaavoittaa eikä vain Helsingissä.

     Tai median tarkoin piilotettu pyrkimys edistää myyntiä monipuolisen raportoinnin avulla.

     Tai asukkaiden ymmärrettävä halu puolustaa irrationaalista päätöstään sijoittaa viimeiset lainarahansa juuri tällä alueella sijaitsevaan asuntoon.

     Tai kansallisen itsekehun hillitseminen muistuttamalla vahingoniloisesti siitä, että myös suunnittelijoina ruotsalaiset ovat parempia kuin suomalaiset.

     Lopulta paineensietokykymme osoittautuu riittämättömäksi. Uteliaisuus voittaa kyynisyyden ja päätämme katsastaa alueen henkilökohtaisesti.

     Harhailemme aikamme erinumeroisten kehäteiden välimaastoissa ja löydämme vihdoin perille. Vaikutelma on aavemainen. Tunnin verran kestäneen kuljeskelumme aikana havaitsemme näkökentän rajalla muutaman aikuisen, pari lasta eikä yhtään koiraa.

     Näemme pitkiä rivitalojonoja ja herttaisia yksityiskohtia. Ihmettelemme kulmatalojen itsetarkoituksellisen innovatiivista arkkitehtuuria. Keskustelemme hetken siitä, onko väliin jäävien ylileveiden kesantojen tuleva funktio puisto, esplanadi, laajennusvara tai ei mikään. Törmäämme muutamasta korttelista ja kadunmutkasta koostuvaan kerrostalo-osioon. Toteamme, että kivikaupunkijäljitelmä ontuu, koska katutason kaupat puuttuvat. Ja mikä pahinta, myös muut palvelut.

     Kotimatkalla jokin etäinen assosiaatio alkaa askarruttaa minua.

     Onko kyse siitä, että ruotsalaiset arkkitehdit, päinvastoin kuin modernismiin sitoutuneet suomalaiset kollegansa, kykenevät sittenkin toistamaan aidosti jotain historialliselle miljöölle ominaisesta tunnelmasta?

     Vai vertautuuko hanke jollain hämärällä tavalla tarinaan siitä, kuinka kiinalainen valtuuskunta vierailee pienessä ruotsalaisessa rantakaupungissa ja ihastuu siinä määrin, että rakennuttaa järveä unohtamatta omalle kotiseudulleen tarkan kopion näkemästään? 

     Hylkään molemmat vaihtoehdot. Illalla haen katsottavaa televisiosta. Käväisen kanavalla, jossa käynnissä on amerikkalainen epookkidraama. Pikkukaupunkiympäristö näyttää juuri niin oikealta kuin ammattitaidolla tehdyssä filmissä kuuluu.

     Tämä palauttaa mieleeni dokumentin. Keskellä kalifornialaista autiomaata uinuu rappeutunut kaupunkilavaste jäänteenä ammoin tehdystä filmistä. Kamera etääntyy kuvaamaan aluetta lintuperspektiivistä. Vain kadunpuoleiset julkisivut ja kattojen lappeet on rakennettu. Takana on tukirakenteiden lisäksi pelkkää hiekkaa. Alueen rajalle pystytetyssä kyltissä on teksti WELCOME TO THE 20TH CENTURY FOX STUDIO AREA.

     Kooltaan Kartanonkoski on samaa luokkaa. Sitä ympäröi vantaalainen autiomaa. Alueen rajalle pystytetyssä kyltissä on teksti TERVETULOA KARTANONKOSKEEN. Tiedän, että julkisivujen takana on oikeita asuntoja. Ne poikkeavat 2000-luvulla rakennetuista lähiöstandardeista korkeampien neliöhintojen ja herttaisempien yksityiskohtien takia, mutta perusratkaisut taitavat olla yhtä mielikuvituksettomia.

     Kaavoitusjärjestelmän kehittymättömyydestä, maanomistajien ja rakennusfirmojen vallasta ja kosmeettisten laatukriteerien häikäilemättömästä käytöstä kertoo se, että Kartanonkoski voittaa MTV 3:n taannoin järjestämän kilpailun Suomen parhaasta asuntoalueesta.