Taloudellinen voitto ohittaa mennen tullen muut arvot. Yleisen oikeistolaistumisen myötä tämä amerikkalaisperäinen doktriini on saavuttanut meillä vankan jalansijan. Myös taideinstituutioissa markkinointi on vahvistanut asemiaan. Dokumentti on tai siitä on tehty myyntivaltti.                     

     Schindler on historiallinen henkilö. Hänen maineensa juutalaisten pyyteettömänä pelastajana perustuu elokuvan ohjaajan Steven Spielbergin ohjaajankykyihin ja rikkaaseen mielikuvitukseen. Todellisuudessa päähenkilö lienee ollut innovatiivinen tehtaanjohtaja, joka parhaimman kapitalistisen perinteen mukaisesti keräsi ylimääräistä taloudellista voittoa lähes ilmaisen ja kiitollisen työvoiman avulla.

     Eräässä takavuosien elokuvassa Dustin Hoffman esitti lääkäriä, joka pelasti maailman (eli Yhdysvallat) kauhealta kulkutaudilta keksimällään ihmerokotteella. Tällä perusteella häntä alettiin pitää alan huippuasiantuntijana eikä näyttelijä itsekään vastustanut roolilaajennustaan. Kiertueita järjestettiin ja sankari varoitti terveyttä uhkaavista vaaroista. Kaikki osapuolet olivat tosissaan.

     Suomalaisten suhde omiin sotiinsa rakentuu edelleen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Edvin Laineen elokuvan varaan. Linnan sodanvastainen asenne on tiedossa, mutta se on jätetty Rokan ja kumppanien urotekojen varjoon. Teosten nousu sankaritarinoiksi on määrätietoisen karsinnan tulos.

     Samaa kehityskulkua vahvistaa Åke Lindmanin filmi ruotsalaisten vapaaehtoisten panoksesta Suomen sotiin. Ansioistaan huolimatta se oli yritys kaapata osa tähän mennessä pelkästään suomenkielisten hyväksi koituneesta nationalistisesta glooriasta.

     Tavallisen suomalaisten mielikuvat kansakunnan suurmiehistä nojautuvat usein heistä tehtyihin filmeihin. Aleksis Kivi oli vuosikymmeniä Rauli Tuomen näköinen. Onneksi minun ei tarvitse elää aikaa, jolloin Juhani Aho on menettänyt todellisen identiteettinsä ja muuntunut Ville Virtaseksi.

     Raakel Liehu ja Helena Sinervo mellastelevat Helene Schjerfbeckin ja Eeva-Liisa Mannerin päiden sisällä; suoraan ei väitetä että näin oli, mutta kylläkin että näin olisi voinut olla.

     Minulla ei ole eväitä arvioida kuinka autenttisesti Erik Wahlström kuvaa Tanssivassa papissa Uno Cygnaeuksen elämänvaiheita. Rohkenen silti epäillä, että fiktion osuus on huomattava.

     Lyhyellä aikavälillä elokuvan, kirjan tai näytelmän virheellinen mainostaminen dokumenttina saattaa olla taloudellisesti kannattavaa. Pitkällä aikavälillä siitä kärsivät historiallinen tutkimus, teosten kulttuurinen potentiaali ja viime kädessä myös niiden taiteellinen arvo.

     Ihmiset kuuntelevat mielellään miellyttäviä valheita. Mutta heillä on myös oikeus rakentaa kansallista identiteettiään tosiasioiden pohjalta.