Mika Pantzar tarttui artikkelissaan 'Talouskeskustelumme perustuu uhkakuviin ja pelotteluun' (HS 13.9.07) ajankohtaiseen aiheeseen. Tai oikeammin, aiheeseen jonka pitäisi olla ajankohtainen. Hänen väitteellään on mielestäni kantavuutta pitkälti ohi taloustieteiden.

     Otin asiakseni selailla tästä näkökulmasta muutamia HS:n viime päivien numeroita.

     Ulkomaanuutisista  julkaisemisen arvoisia ovat onnettomuudet - jos kuolleita on tarpeeksi. Kaukomaissa uhreja pitää olla huomattavasti enemmän kuin länsimaissa. Ymmärrettävää on, että kynnys ylittyy, jos yksikin heistä on suomalainen.  

     Kotimaassa murhat, pahoinpitelyt ja raiskaukset ovat sitä suurempia uutisia mitä raaempia teot ovat, tai mitä tunnetumpia tekijät tai uhrit ovat.

     Amerikan kampamaneetti uhkaa tuhota Itämeren kalakannan. Pelkoa vahvistetaan kertomalla, että  Kuolan joet täyttyvät mädästä lohesta. Pietarin ydinvoimalan räjähdyksen tai öljykatastrofin uhkasta olen itsekin muistuttanut useamman kuin yhden kerran.

     Ministeri Häkämiehen harkitsematonta lausuntoa kolminkertaisesta Venäjän uhkasta puidaan edelleen päivittäin. Jotkut yrittävät lieventää termiä puhumalla haasteesta, mutta tuskin kukaan siitä, että naapuri on myös mahdollisuus.

     Vanhuksia säikytellään kauhujutuilla huonosta hoidosta, sairaita Marian sairaalan ylipitkillä odotusajoilla. Näin on varmasti ollut aikaisemminkin, mutta nyt aiheesta on tehty sensaatio.

     Ylen toimittajat pelkäävät potkuja, kulttuurityöntekijät julkisen tuen päättymistä. Raportointi levittää epävarmuutta niidenkin joukossa, joita työttömyys ei uhkaa.

     Erilaisten kohderyhmien pessimismiä ylläpidetään kirjoittamalla säännöllisin väliajoin terrorismin, ilmastomuutoksen tai globalisaation aiheuttamista vaaroista.

     Totta kai mukaan mahtuu myös hyviä uutisia. Mutta hämmästyttävän usein vierestä löytyy kommentti, jossa asiantuntija varoittaa, että huonompien aikojen enteet ovat jo näkyvissä.

     Länsimaista ihmistä vaivaa sairaus nimeltä modernismi. Hänen maailmansa koostuu erilaisista ongelmista, pienistä ja suurista. Toisaalta hän luottaa siihen, että ne ovat voitettavissa, joko omatoimisesti tai vauraan ja organisoidun yhteiskunnan toimesta. Toisaalta hän pelkää, ettei näin ole.

    Olisiko kykenemättömyys ratkaista tämä ristiriita yksi syy siihen, että synkät tulevaisuudenkuvat ovat yleisempiä kuin auvoiset.