Nykyään käyn harvoin eteläisessä Helsingissä. Ja silloinkin, häpeä tunnustaa, useimmiten autolla. Tarkkaavaisuus kohdistuu liikenteeseen. Silmäkulma rekisteröi koulu- ja nuoruusaikojen ympäristöä automaattisesti. Liikkuvien ja varsinkin liikkumattomien autojen suuri määrä särkee muistikuvan uneliaan rauhallisesta kaupungista - liikkuivatko ihmisetkin silloin verkkaisemmin kuin nyt?
Talot, eli kivimuurit kuten ennen sanottiin, eivät ole muuttuneet yhtä dramaattisesti. Jokaisen pommituksissa tuhoutuneen tilalle pystytetyn rakennuksen kohdalla - onneksi niitä ei ole monta - ajattelen, että olisi tuon kauniimminkin voinut tehdä.
Jostain käsittämättömästä syystä harhauduin taannoin jalkaisin Kolmikulmaan. Missä ihmeessä sellainen paikka on, saattaa jopa perushelsinkiläinen kysyä. Viiskulman tietää kaikki, mutta ...
No, se on virallinen ja alkuperäinen nimi aukiosta Yrjönkadun kupeessa, Trekanten på svenska, se jonka keskellä on pieni puisto ja sen keskellä pieni patsas, opastan tietäväisesti. Ilmeisesti tarkoitat Diana-puistoa, vaikkei siellä tällä hetkellä mitään patsasta ole, toteaa toinen. Ja on oikeassa.
Nyt Diana-parka on tosiaan joutunut raiskauksen kohteeksi ja viety toipumaan ties minne. Ajorampin ja kammottavan kookkaan ilmastointitornin aiheuttamaan tuhoon olen alistunut jo aikaisemmin. Moderni metropoli tarvitsee maanalaisia parkkiluolia, sanoi autoilija-minäni kovaäänisesti eikä jalankulkija-minäni uskaltanut panna vastaan.
Mutta miksi itse puistoa täytyy muuttaa? Keskeneräistä työtä ei saa arvostella, sanoo suunnittelija, odota kunnes näet lopputuloksen. En odota, vastaa kesken unia herätetty arkkitehti-minäni.
Graniittimuurit ja viivasuorat käytävänalut viittaavat siihen, ettei käynnissä ole hienovarainen kohennus vaan kovakourainen ja itsetarkoituksellinen modernisointi. Minulle ja lukemattomille muille helsinkiläiselle alkuperäinen malli olisi kelvannut oikein hyvin.
Se, jossa pehmeästi kaartuvat käytävät kiertyivät pieneksi lämpäreeksi patsaan ympärille. Se, jossa hiekan, nurmen ja asfaltin annettiin kohdata toisensa ilman muuta rajausta kuin nuo vanhat vihreät pikkutolpat roikkuvine rautalankoineen.
Miksi vanhat puistot eivät ole suojelukohteita siinä kuin vanhat rakennukset?
Jos aihe kiinnostaa, lue Keihästäti.
