Samanaikaisesti viimeistelin ensimmäistä romaaniani Marie, jota olin kehitellyt, kirjoittanut ja korjaillut vuosikausia. Lopulta se ilmestyi vuonna 2008 WSOY:n toimesta, sen jälkeen kun pari muuta kustantajaa ei ollut kiinnostunut sen julkaisemisesta.

     Jälkeenpäin olen ajatellut miksi ihmeessä en tarjonnut kirjaa suoraa päätä WSOY:lle, joka oli kustantanut yhtä lukuun ottamatta kaikki siihen mennessä kirjoittamani yhdeksän kirjaa.

     Ehkä kynnys siirtyä tietokirjojen osastolta kaunokirjojen osastolle pelotti. Itse tiesin, etteivät aikaisemmat kirjani mitään oikeita tietokirjoja olleet, koska ne sisälsivät runsaasti fiktiivisiä elementtejä.

     Luultavasti tämän tiesi myös Simo Mäenpää, mutta ehkä ajatus entisen arkkitehdin ryhtymisestä oikopäätä romaanikirjailijaksi oli ristiriidassa vallitsevan kirjallisuuskaanonin kanssa. Oikeus poiketa siitä oli ja on edelleen sallittu täydellisille vastakohdilleni eli nuorille naispuolisille esikoiskirjailijoille.  

     Minulle kirjan arvostelumenestys ja ehdokkuus Finlandia-palkinnon saajaksi olivat itsetuntoani hiveleviä yllätyksiä, totta kai. Olisin voinut tuntea vahingoniloa käsikirjoituksen hylänneitä kustantajia kohtaan, mutta siihen en sentään syyllistynyt.  

     Silloin en aavistanut, että kirja oli ensimmäinen viiden romaanin sarjasta, yhtä vähän kuin aavistin, että ensimmäinen kirjani Isän maa oli viisitoista teosta sisältävän kirjailijaurani alku.

     Tällaisia muistan silloin ajatelleeni. Tai olen muistavinani, sillä päinvastoin kuin Matti Klinge, jonka elämänkertaa luen parhaillaan suurella kiinnostuksella, olen pitänyt (matka)päiväkirjaa vain muutaman viikon verran joskus hamalla 50-luvulla.

     Selailin sitä muutamia vuosikymmeniä myöhemmin. Onneksi en jatkanut tällä linjalla, totesin lievän häpeäntunteen saattelemana.  Jälkiviisaasti olen sitä mieltä, että merkinnät karkottavat muistista lukemattomia yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä asioita ja tapahtumia.

     Jäin miettimään mitä Mariesta on tarttunut mieleeni. Prosessi jatkuu. Edelleen joku, useimmiten vanhempi naishenkilö, pysäyttää minut Stockan herkussa kehuakseen kirjaa ja kysyäkseen onko uusia tulossa.

     Lievästi tyrmistyneenä havaitsin, ettei päällimmäinen muistikerrostuma koostu korkean iän kultaamista syvällisistä analyyseista, vaan joukosta triviaaleja asioita ja tapahtumia.

     Kun kirjaa koskeva haastattelu Tampereella alkoi, hupeni yleisö lähes kokonaan seuraamaan toisessa salissa samaan aikaan alkanutta Seela Sellan haastattelua.

     Myöhemmin tapasimme vastaavassa tilanteessa Kuopiossa, mutta onnekseni emme esiintyneet samaan aikaan. Paikalla olivat myös Sofi Oksanen ja Peter von Bagh. Palasimme Helsinkiin samalla lähes tyhjällä koneella. Siitä huolimatta kaikki neljä valitsivat istuimensa eri penkeiltä. Vastaavia epäkirjallisia sattumuksia minulla olisi tarjolla runsaasti, mutta tällä kerralla lopetan tähän.

     Tiedän tarkalleen mistä epäintellektuelli lähestymistapani johtuu. Syy ei suinkaan ole minun. Kyse on usean sukupolven mittaisesta (maskuliinisesta) perinteestä, jossa kertojaa itseään huvittavat anekdootit syrjäyttävät mennen tullen vakavamieliset keskustelut päivänpolttavista aiheista.  

     Tervetuloa sivuilleni.