Oletko mökillä käynyt? Kesäisin kysymys on osa suomalaista small talk-perinnettä, siinä kuin ’ei ole lumesta tietoakaan’ talvisin, tai ’mitä sun rauhaas kuuluu’ minä vuodenaikana tahansa. Välttyäkseni jatkokysymyksiltä teen kuten kaikki muutkin eli murahdan.

     Näin menettelen vahingosta viisastuneena. Kerran erehdyin vastaamaan totuudenmukaisesti, ettei minulla mitään mökkiä ole vaan huvila, enkä sitä paitsi käy siellä kuin pari kertaa kesässä ja talvella en milloinkaan. Jotta vastapuoli ei olisi pitänyt minua kerskailijana jouduin selittämään, että kun vanhempani rakennuttivat sen yli seitsemänkymmentä vuotta sitten, he seurasivat oman yhteiskuntaluokkansa konventiota.

     Talosta tehtiin niin suuri, että sinne mahtui nelilapsisen perheen lisäksi kaksi apulaista ja muutama vieras. Paikaksi valittiin kallion laki järven ääreltä. Verannalta kelpasi ihailla näköalaa ja laskevaa aurinkoa kuin Kolilta konsanaan. Sauna rakennettiin rantaan, pulahdusetäisyydelle järvestä, parikymmentä metriä alemmaksi kuin talo. Korkeusero ei haitannut, sillä silloin kaikki olivat vielä nuoria.

     Viime kesänä, toiseksi ainoan vierailuni aikana, sain nostalgiapuuskan ja päätin mennä katsomaan miltä rannassa näyttää. Polku erkanee pieneltä aukiontapaiselta. Reunoilla on tilaa muutamalle autolle. Keskellä kasvaa, tai oikeastaan ei enää kasva, äitini istuttama hontelo vaahtera, joka estää tehokkaasti sujuvan paikoituksen.

     Askelkivi oli paikallaan. Onko se aina ollut noin pieni vai olisiko vain vajonnut? Mäki jyrkkeni ja metsikkö tiheni. Syysmyrsky kellisti aikanaan kaksi suurta puuta ja kallisti lukemattomia pieniä, mutta ihminen ei ole kaatanut ainoatakaan. Vieraille kerrotaan vitsikkäästi, ettei syynä suinkaan ole laiskuus vaan harkittu ekologinen kannanotto.

     Kauan en rannassa viipynyt enkä viihtynyt. Laituri maatui polun varressa ties kuinka monennetta vuotta, heinikkoon kiskottu soutuvene paljasti reikäisen pohjansa, kaiteen maali hilseili ja tuuli suhisi ällistyttävän kookkaiden leppien lehvästöissä.         

     Sateet olivat nakertaneet polun kengänlevyiseksi puronuomaksi. Liukastelin ja hamuilin tukea puiden rungoista ja oksista. Puolessavälissä henki alkoi loppua. Juuri siinä kohdassa oli ennen penkki, jonka veljenpoika oli väsännyt joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten, äitini vaatimuksesta, silloin kun tämä oli saman ikäinen kuin minä nyt.

     Lopulta selviydyin ylös asti, sananmukaisesti viimeisillä voimillani. Puuskutin pitkään, nilkkoja kivisti, sääriä särki ja päätä huimasi. Muutaman päivän kuluttua jouduin sairaalaan. Siellä oli aikaa mietiskellä.

     Saiko veritulppa alkunsa yltiöpäisestä kiipeilystä? Olisiko sairaus iskenyt joka tapauksessa? Ja miksei huvilaa jumalauta rakennettu litteälle tontille?