Runsaat neljä vuotta kestänyt asuminen Nairobissa muutti käsityksiäni myös Suomesta. Myöhemmin osoittautui, että tämä oli alku pitkäaikaiselle prosessille, jonka tuloksena pidän tätä nykyä puheita kansallisesta yhtenäisyydestä ja yksimielisyydestä pikemmin poliittisesti tarkoituksenmukaisina myytteinä kuin historiallisina tosiasioina.

     40-luvulla, heti sodan jälkeen, vietin kesää Kuhmoisissa. Paikallisen väestön sosiaaliseen rakenteeseen ja elämäntapoihin sota näytti vaikuttaneen vähän tai ei ollenkaan.

     Naapuripitäjien Padasjoen ja Jämsän asukkaisiin suhtauduttiin epäluuloisesti. Tai vihamielisesti, jos joku sikäläinen uros onnistui houkuttelemaan oman kylän neidon matkaansa. Ilmapiiri huokui pysähtyneisyyttä, itseriittoisuutta ja isolaatiota.

     Kansallisuusaate saattoi elähdyttää rovastia, opettajaa tai vaurasta talollista, mutta pitäjäläisten enemmistö ei sitä osannut eikä ehtinyt kaivata.

     Työväki vannoi kansainvälisen solidaarisuuden nimeen, mutta oli sidoksissa tehtaaseen yhtä tiukasti kuin pienviljelijä peltotilkkuun.

     Kuuluminen Venäjään merkitsi vapaata matkustusoikeutta ulkomaille ja ulkomailta. Ei kaikille, mutta tosiasia on, ettei Suomi itsenäisyyttä seuranneiden yli 70 vuoteen ole ollut samassa mitassa kansainvälinen kuin silloin.

     Ideologinen suhde kansallisuuteen oli 30- ja 40-luvuilla herrasväen tyyppipiirre. Tai pitäisikö sanoa harrastus, sillä virkamiehet saattoivat hankkia toimeentulonsa ilman kokopäiväistä aherrusta. Todellinen työpäivä, ruokatunti ja kahvitauot pois lukien, kutistui viiden tunnin mittaiseksi.

     Muistan kuinka hämmästynyt olin, kun englantilaiset äänestivät toisen maailmansodan jälkeen työväenpuolueen valtaan. Etukäteen pidin konservatiivien vaalivoittoa kirkossa kuulutettuna. Kuvittelin, että kansakunnan kiitollisuus sodan sankaria Churchillia kohtaan ohittaisi puolueuskollisuuden. Olin naiivi, mutta niin olivat myös monet minua varttuneemmat oman yhteiskuntaluokkani ihmiset.  

     60-luvun vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen ja 70-luvun stalinismin kansainvälisyys ilmeni  sanahelinässä ja hurmoshenkisessä laulannassa, mutta ei määrätietoisessa taistelussa aikansa elänyttä nationalismia vastaan eikä rationaalisessa työskentelyssä yhteiskunnan avautumisen puolesta.

     Entä tänään? Yksilöllisyys on syrjäyttämässä suku- ja perhekeskeisyyden. Epäluuloinen ja vihamielinen suhtautuminen maahanmuuttajiin kertoo siitä, ettei osa kansalaisista vieläkään ole päässyt eroon kahden sukupolven takaisista ennakkoluuloista.

     Yksinäisyys uhkaa yhteiskunnan vähäosaisia, vanhuksia ja hoitoa tarvitsevia. Nuoret ihmiset nauttivat urbanisoituvan maailman tarjoamista elämyksistä ja eduista, matkustavat tai muuttavat pysyvästi ulkomaille.   

     Suomen kaltaisessa järjestyneessä yhteiskunnassa sosiaalisen median vaikutukset näyttävät olevan jotenkuten kontrollissa.

     Toisin on Lähi-idän muslimivaltaisissa maissa. Muutamalla peukalonpyyhkäisyllä vuosituhansia eristyksissä eläneet ihmiset voivat rakentaa verkostoja ja vaihtaa kuulumisia, mutta myös levittää tietoja todellisista tai kuvitelluista epäkohdista. Seuraukset ovat karanneet käsistä.

     Tämän hetken sotiin ja pakolaisuuteen vaikuttavat samat syyt kuin ennen, diktatorinen hallinto, oman edun häikäilemätön tavoittelu, korruptio ja niin edespäin. Pääsyyllinen taitaa tällä kertaa kuitenkin olla hahmoton, kasvoton ja vastuuton internet.