Olen aina tiennyt, että jenkit ovat tietämättömiä, 25 vuotta ei historian saatossa ole aika eikä mikään ja vinosilmät ovat vinosilmiä, ironisoin itsekseni. Kunnes tulin ajatelleeksi mitä suomalaisnuoret mahtavat tietää oman maansa historiasta.

     Suomi itsenäistyi vuonna 1952, veikkasi miss Suomi. Totta kai olympialaiset ovat ylivoimaisesti tärkein historiallinen tapahtuma tässä urheilun läpeensä kyllästämässä maassa. Eikö Suomi sitä paitsi ole aina ollut itsenäinen, siis kunnes liityttiin EU:hun, ironisoin itsekseni. Kunnes tulin ajatelleeksi mitä itse mahdan tietää oman maani historiasta.

     Alku oli kehno. Koulussa sain vahvan annoksen väärän nimisiä kuninkaita. Saatan vieläkin nähdä painajaisia siitä kuinka munaan itseni Ranskassa töksäyttämällä Pipin Pieni tai Ludvig XIV, tai Ruotsissa lipsauttamalla Maunu Ladonlukko tai Harald Siniparta.

     Ulkoa opittiin joukko vuosilukuja, mutta niiden takana piilevien käännekohtien merkitykset jäivät epäselviksi. 50 vuotta myöhemmin numerosarjat heräsivät henkiin helposti muistettavien ovi- tai pankkikoodien muodossa.

     Opetuksesta välittyi hyvin paljon nationalistista uhoa ja hyvin vähän tietoa historiallisista tapahtumista ja tilanteista, konteksteista ja analyyseista puhumattakaan. Oppilaat eivät paremmasta tienneet eivätkä opettajatkaan.

     Ensimmäinen shokki saksalaissuuntautuneessa ilmapiirissä kasvaneelle nuorukaiselle olivat Hitlerin Saksan järjestelmälliset juutalaismurhat. Totuus vaihtoi etumerkkiä yhdessä yössä.

      Kauan kesti ennen kuin oivalsin, että totuuksia on monta, kauemmin, että ne riitelevät keskenään, vielä kauemmin, että ne ovat alati muuttuvia juonteita päättymättömissä prosesseissa ja kaikkein kauimmin, että kaikki tämä on välttämätöntä ja hauskaa.

     Lapsena katsoin sivusta hieman hämmentyneenä kuinka jotkut aikuiset liikuttuivat Maamme-laulusta tai muista isänmaallisista mielenilmaisuista. Sodan jälkeen katse suuntautui tulevaisuuteen. Väinö Linnan Tuntematon herätti minussa enemmän sodanvastaisia kuin patrioottisia tunteita.

     Nyt katson sivusta hieman hämmentyneenä kuinka veteraanit muistelevat televisiossa sotakokemuksiaan kyynel silmänurkassa. Hiljattain havaitsin ihmeekseni, että minunkin silmäni kostuivat. Mutta aihe ei liittynyt Suomeen, vaan Eurooppaan ja sitä kautta koko maailmaan. Eikä kyse ollut saavutuksista vaan kärsimyksistä. 

     Kertooko tämä siitä, että olen dementoitumassa tai muuten vain globalisoitumassa? Vai olisiko niin, että en pysty samastumaan siihen suomalaisuuteen, jota kansan enemmistö pitää itsestään selvänä?

     En tiedä, mutta sen tiedän, että samastun enenevässä määrin niihin kanssakansalaisiini EU:ssa ja muualla maailmassa, jotka katsovat sivusta hieman hämmentyneinä kuinka entisen mallioppilaan Suomen hallitus on ehdoin tahdoin tekemässä itsestään pohjoisen pallonpuoliskon ensimmäistä banaanivaltiota.

     P.S.

     Juuri ennen kuin ehdin julkaista tämän jutun tuli tieto ulkoministerin vaihdoksesta. Alexander Stubbilla on edeltäjäänsä laajempi diplomaattinen kokemus, parempi kielitaito ja leveämpi hymy. Nähtäväksi jää missä määrin hän näiden ja muiden ominaisuuksiensa turvin pystyy korjaamaan tapahtuneita vahinkoja.