60-luvun alkuvuosina veljeni Harri valitteli, että jos lähtee ajamaan himasta puoli yhdeksän maissa joutuu herraruuhkaan, mutta jos lähtee aikaisemmin joutuu työkkäriruuhkaan. Matkanteon viivästymisen närkästytti. Mutta pinnan alla häntä saattoi vaivata myös työläisten nousu autonomistajien luokkaan.    

     Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin taustaltaan yläluokkaiset stalinistit varastivat ideologian vanhakantaisilta kommunisteilta. Luokkataistelua he kävivät enemmän yhteisen tunteen kuin rationaalisen analyysin voimalla. Aikanaan aate kuoli, mutta kaikkitietävä oikeassa oleminen jäi henkiin.

     Julkisessa keskustelussa romantisoiva yksilöllisyys korvasi sittemmin aste asteelta yhteiskunnalliset näkökohdat. Kulissien takana todelliset vallankäyttäjät rakentelivat hyvä veli –verkostojaan, kuuntelivat valitsemiensa (talous)asiantuntijoiden ennusteita ja tekivät päätöksiään oman ikiaikaisen perinteensä mukaisesti.

     Nyt luokkaerot valtaavat jälleen kerran otsikkoja. Ihmiset sijoitetaan kahteen laatikkoon. Pienemmässä köyhät voivat huonosti. Suuremmassa loput voivat joko hyvin, oikein hyvin tai liian hyvin. Sen jälkeen kun paperi- tai rakennusmies tienaa enemmän kuin professori, työläisistä kehtaa enää puhua vain Sauli Niinistö.

     Luokittelun kriteerinä käytetään rahaa siitä yksinkertaisesta syystä, että se on yksinkertaisin tapa leikkiä laatikkoleikkiä. Kulttuurisesta jatkuvuudesta, elämäntavoista tai yhteisöllisistä ja henkilökohtaisista resursseista johtuvat erot unohdetaan. Moniulotteisuus ja avoimuus erilaisille tulkinnoille soveltuvat kehnosti hallituksen ja opposition väliseen kinasteluun.

     Nykyisessä nopeasti muuttuvassa tilanteessa hyvinvointilaatikkojen määrä kasvaa dramaattisesti. Kukaan ei voi olla varma siitä mistä ja minkälaisesta laatikosta löytää itsensä huomenna.

     Lain edessä suomalaiset ovat kohtalaisen tasavertaisia. Pyrkimyksessä kohti omaa hyvinvointiaan poliitikot ja byrokraatit ovat onnistuneet erinomaisesti. Kansallisten resurssien tasapuolinen jako, silloinkin kun eriasteisten päätösten tekijät tavoittelevat sitä vilpittömästi, on sen sijaan osoittautumassa lähes ylivoimaiseksi tehtäväksi.