Ryhdyin blogien kirjoittajaksi kaksi vuotta sitten. Mahdollisuus julkaista omia tekstejä tuosta vain netissä oli, jollei suorastaan vastustamaton, niin ainakin houkutteleva. Pois jäivät vuosia kestävä kirjan tekeminen, kustantajien vastausten odottaminen ja kielteisten päätösten aiheuttama mielipaha, mutta tietysti myös myönteisen päätöksen aiheuttama mielihyvä.

    Aluksi aiheita riitti. Näin itseäni etäisesti muistuttavan pikkupojan istumassa laiturin päässä ongella. Koho vaipui veden alle melkein heti, nostin saaliin, irrotin koukun ja napautin otuksen hengiltä puukonterän tylsällä puolella. Tämä tapahtui luontevasti, ilman häivääkään siitä vieraudesta, jota sittemmin olen tuntenut kaikenlaisia eläimiä kohtaan.

    Nyt tilanne on vaikeutunut. Viikon kuluttua edellisen tekstin ilmestymisestä huolestun. Etsin virikkeitä omasta päästä, lehdistä, kadulta tai Stockmannin herkusta. Hylkään aiheen toisensa perään ja vaivaannun.
    Muutama päivä sitten huokasin helpotuksesta. Koukkuun tarttui suuri kala nimeltä Mannerheim. Mutta eihän marski mikään kala ollut, vaikka peitti tarkasti tunteensa. Ei tietenkään, mutta kirjailijalle typerä vertauskuva saattaa joskus osoittautua pelastusrenkaaksi.
    Mikä oli oma suhteeni Mannerheimiin?  Jäin tuijottamaan lausetta. Eihän jumalauta noin voi sanoa Lillqvistin animaation jälkeisessä maailmassa! Uusi yritys. Minkälainen yhteys minulla oli Mannerheimiin? Eikä piru vieköön noinkaan! Voi Katariina, et aavistanut, minkälaisia seurauksia teollasi tulee olemaan.
    Viimeinen yritys. Mikä oli mielikuvani Mannerheimista? Kelpaa, sillä mielikuvasta todella oli kyse. Sodan aikana marski oli sen suomalaisen hierarkian absoluuttisessa yläpäässä, jonka absoluuttisessa alapäässä olin minä, eikä tilanne ole sen koommin juuri muuttunut.
    Hän oli univormun ja kunniamerkkien taakse kätkeytyvä hahmo, joka puhui radiossa huonoa suomea samalla nuotilla kuin ruotsinkieliset sukulaiseni. Armeijassa jaettiin Marskin syntymäpäivän kunniaksi ilmaiset annokset viinaa. Minä jäin paitsi, koska en ollut täysi-ikäinen. 

    Mannerheim on jo aikoja sitten muuttunut, tai muutettu, legendaksi. Eräs etappi tässä prosessissa oli ratsastajapatsaan pystyttäminen. Kävin aikanaan katsomassa kilpailunäyttelyä. Jos toteutettavaksi ei olisi valittu nykyistä patsasta, vaan joku niistä lukuisista ehdotuksista, jossa hevonen muistutti lammasta ja ratsastaja savolaista maalaismiestä, olisi prosessi hyvinkin saattanut katketa.
    Isoisäni oli saman ikäinen kuin Mannerheim. Molemmat kävivät Haminan kadettikoulua. Viime päivinä olen leikitellyt kuvitelmalla siitä, kuinka he illan tullen livahtavat kasarmin portista, tapaavat raitilla kaksi haminalaistyttöä ja toinen valitsee kauniimman. En millään osaa päättää kumpi tämä toinen oli.
    En ihmettele, miksi Marskin elämää käsitteleviä hankkeet ovat taas suosittuja. Erityisesti laman aikana jotkut ihmiset tarvitsevat sankareita, tai antisankareita, mikä on itseisarvoltaan sama asia. Kyyneleitä nieleskelevä Renny ei herätä sympatiaani. Miehen aikaisempien ohjausnäyttöjen perusteella projektin kaatuminen on iloinen asia.
    Entä miten käy potentiaalisten katsojien?  Toivon, että heidän joukossaan on vähemmän timoteeaamikkosia kuin Timo T.A. Mikkonen luulee. Pelkään, että heidän joukossaan on enemmän timoteeaamikkosia kuin minä luulen.