Jos eläkeläinen olisi ammatti, sijoittaisin sen tietysti kärkeen. Entinen ammattini arkkitehti on sijalla 20, nykyinen ammattini kirjailija sijalla 62. Numeroiden keskinäinen vaihto korjaisi virheen. Käsityöläisammattien noususta on helppo olla samaa mieltä. Poliitikon putoaminen pysäköinninvalvojan tasolle on joko täyttä totta tai törkeää liioittelua, riippuen siitä ketä edellisissä vaaleissa äänestin.  

     Loppupäähän, jonnekin verotarkastajan, kiinteistövälittäjän tai luontaisparantajan tienoille, sijoitin sen enempää ajattelematta

     - upseerin, koska tämä vaatii käskyjensä sokeaa noudattamista;

     - papin, koska tämä vaatii puheidensa sokeaa uskomista;

     - sotilaspapin, koska tämä vaatii molempia;

     - entisaikojen runonlausujan.

     Kokemukseni näistä ammateista ovat peräisin yli kuudenkymmenen vuoden takaa. Myönnän, että mielipiteet ovat näin pitkän ajan kuluessa saattaneet jähmettyä ennakkoluuloiksi. Arvelen kuitenkin, että ensin mainitut kolme ammattia ansaitsevat edelleen kehnon sijoituksensa.

     Omia runojaan lausuva V.A. Koskenniemi herätti minussa aikanaan voimakkaita häpeän ja naurettavuuden tunteita, ja vähän säälinkin. Runojen lukeminen ja niiden kuunteleminen eivät edelleenkään kuulu päällimmäisten kulttuuriharrastuksieni joukkoon. Ei vaikka esittäjien ammattitaito onkin kohentunut.

     Mikä yhdistää kaikkia edellä mainittuja ammatinharjoittajia?

     He kuvittelevat puheidensa olevan eetosta: moraalista mielenlaatua ja katsomustapaa, taitoa yhdistää käytännön taidot ja viisaus, hyväntahtoisuutta kuulijaa kohtaan.

     Todellisuudessa heidän puheensa ovat paatosta: vuodatuksen kaltaista yksisuuntaista kommunikointia, joka pyrkii vaikuttamaan kuulijan primitiivisiin tunteisiin, propagandaa.

      Minne maailma joutuisikaan ilman Aristotelesta. Ja Googlea.