Olin sairaalassa viikon.

     Jos olisin joukosta erottumaan pyrkivä toimittajanalku - mikä absurdi ajatus – tavoittelisin iskevämpää ilmaisua. Käyttäisin mediakieltä, jota valtalehdistön toimesta ollaan parhaillaan nostamassa maan kolmanneksi viralliseksi kieleksi.

     Mediaksi sanoisin ’viruin sairaalassa’ tai 'piipahdin Meilahdessa’ tai ’hiivuin Hiltonissa’ tai ’lojuin letkuissa’. Vastustan kielen keinotekoista ryydittämistä. Informaatio ei lisäänny. Lukijan huomio takertuu epäolennaisuuksiin. 

Olin siis sairaalassa viikon. Subjektiivisesti vointi oli hyvä, mutta objektiivisesti huono. Hoidossa keskityttiin komplikaatioiden torjuntaan. Mielen valtasi pahempien vaihtoehtojen pohdiskelu. Ja pahimman, totta kai.     

     Kaikki kuolevat joskus. Tässä iässä se on normaalia. Olen saanut elää pitkän ja rikkaan elämän. Isäni kuolinikään on aikaa enää parisen vuotta, äitini kuolinikään tosin viisitoista, mutta naiset ovat sitkeitä. Mutta itselohdutus ei  toiminut. Aika ajoin ahdistus tuntui ylipääsemättömältä. Erehdyin jopa, tosin vain hetkeksi, kadehtimaan ihmisiä, jotka uskovat pääsevänsä taivaaseen. Moinen ajatus on minulle vielä harvinaisempi kuin luonto-ohjelmien katseleminen.

     Ensimmäiset kolme vuorokautta olin sidottu paikalleni lukemattomin piuhoin. Pään takana oli näyttöruutu, joka raportoi henkilökunnalle osaston kaikkien potilaiden elintärkeät käyrät ja luvut. Kaukosäätimellä saatoin muutella sängyn kallistuksia. Televisiota en kaivannut, en varsinkaan loppumattomia ohjelmien ennakkomainoksia, vaikka mahdollisuus oli tarjolla, tosin vain hoitajan avustuksella.

     Eikö riippuvuuteen tietokoneista sisälly hirvittävä riski, ei vain sairaalassa vaan koko yhteiskunnassa? Entä jos tulee sähkökatko? Oma varavoimala, tietysti. Entä jos sekin pettää kuin oikoradan ohjausjärjestelmä? Ja entä jos vihollinen tuhoaa muutamalla täsmäiskulla maan sähkönjakelun? Mitä virkaa silloin on alueelliseen puolustamiseen vihkiytyneellä armeijalla, Nato-yhteensopivilla tankeilla ja hävittäjäkoneilla …

     Turhaa jossittelua. Sähkö ei katkennut ja koneet toimivat virheettömästi, vaikka yhtenä yönä oli kuulemma riehunut - anteeksi, siis ollut - kesän ankarin ukkonen. Teknologian osuus toipumisessa oli tietysti oleellinen. Hoitoprosessi on kokonaisuus. Henkilökunnan ammattitaidolla ja rohkaisevalla asenteella, niin uskon, oli ratkaiseva vaikutus.

     Lääkärit kuuntelivat pelkojen sävyttämiä kysymyksiäni keskeyttämättä. Vastaukset olivat asiallisia, täsmällisiä ja ymmärtääkseni myös rehellisiä. Liioittelisin jos väittäisin viihtyneeni, mutta siitä olen vakuuttunut, että ilman hoitajien vankkumatonta ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä makaisin edelleen sairaalasängyssä letkujen vankina.

     Olen aina ollut hyvinvointivaltion kannattaja. Korkeatasoinen lääketieteellinen tietämys ja potilaiden tasa-arvoinen kohtelu saivat minut entistä vakuuttuneemmaksi suomalaisen terveydenhoidon ylivoimaisuudesta verrattuna sanotaan vaikka yhdysvaltalaiseen järjestelmään.

     Oletan, että lääkärien tulotaso on riittävä. Samaa ei voi sanoa hoitajien palkoista. Jos niitä ei korjata vastaamaan paremmin työn vaativuutta, menetän rippeetkin maan hallitusta kohtaan tuntemastani luottamuksesta.