Kun aloitin arkkitehtiopintoni yli kuusikymmentä vuotta sitten, oli opetuksen painopiste yksittäisten rakennusten suunnittelussa. Asemakaavaoppi oli sivuaine, jota ei vielä katsottu professuurin arvoiseksi. Opettajana toimi Otto-Iivari Meurman eli Mörri, pieni, pippurinen, sananmukaisesti huutavan ääni korvessa.  

     Mörri oli ollut Viipurin asemakaava-arkkitehti. Tämä ei estänyt häntä käyttämästä voimakkaita puheenvuoroja kaupungistumista vastaan. Varoittava esimerkki oli Kööpenhamina, jota hän nimitti vesipääksi, koska siellä asui neljännes tanskalaisista. Elettiin Runo-Suomessa, vaikka Pentti Linkola taisi olla vielä koulupoika.

     Tapiolan isän Heikki v. Hertzenin pamfletti Koti vai kasarmi lapsillemme? vuodelta 1946 on kaupunkivihamielisyyden klassikko.

     Nyt aikaa on kulunut enemmän kuin parin sukupolven verran ja pääkaupunkiseudun asukasluku ylittää miljoonan. Tarkoittaako tämä sitä, että maaseudun ja kaupungin tarkoituksellinen vastakkainasettelu on menneisyyttä? Vielä mitä.

     Arkkitehdeille opetetaan yhdyskuntasuunnittelua useamman professuurin voimalla. Talojen suunnittelijat ovat enemmän tai vähemmän taitavia kun kyse on rakennusten sopeuttamisesta luontoon. Mutta tuloksista päätelleen sopeuttaminen kaupunkiympäristöön ei edelleenkään näytä kuuluvan ensisijaisten suunnittelukriteereiden joukkoon. Tässä suhteessa sadan vuoden takaisten arkkitehtien ammattitaitoon on pitkä matka, jos siihen edes pyritäänkään.

     Keskustapuolue on poliittisen myötätuulensa avittamana intoutunut puolustamaan maaseutumaisen asumis- ja elämäntavan ymppäämistä pääkaupunkiseudun yhdyskuntarakenteen ensisijaiseksi tavoitteeksi. Asiallinen analyysi estetään kärjistämällä puutarha- ja betonimallit toistensa vaihtoehdoiksi. Sananvalinta on propagandistinen ja taantumuksellinen.

     Valtaosalle mediaa mustavalkoinen asetelma sopii hyvin. Toimitukset eivät luota ihmisten kykyyn eivätkä haluun perehtyä ongelmaan syvällisesti, varsinkaan kun myynti ei siitä lisäänny vaan vähenee. Sivustatukea antavat gallupfirmat, joille banalisoiminen on elinehto.

     Niiden mukaan kansalaisten enemmistö haluaa asua maaseutumaisesti tinkimättä tippakaan kaupunkimaisista palveluista. Vaatimaton kun olen, minulle riittäisi oikein hyvin eläkkeeni nostaminen kaksinkertaiseksi ja asunto Pariisissa, mutisin sohvannurkalta ja totesin, että tyhmiin kysymyksiin saa tyhmiä vastauksia.

     Yhteistä keskustelun osapuolille, myös muutamalle asiantuntijoiksi ilmoittautuneelle tutkijalle, on oman ihannemallin esittely ja puolustaminen. Tulevaisuuteen tähdätään ikään kuin pöytä olisi puhdas sekä olemassa olevista rakenteista että reunaehdoista. Näin kiista siirtyy (kvasi)filosofiselle tasolle, jolla on hyvin vähän tai ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

     Kestäviin tuloksiin päästään kuitenkin vain analysoimalla nykyisiin tilanteisiin johtaneita olosuhteita ja tekijöitä. Helsingin, Espoon ja Vantaan historiat poikkeavat tyystin toisistaan, Sipoosta puhumattakaan. Millä tavalla esimerkiksi ohjausjärjestelmien kehittyneisyys, rakennusliikkeiden voitontavoittelu, maanomistajien intressit tai korruptiota hipovat sopimukset ovat vaikuttaneet kasvun eri vaiheissa?

     Kyseessä on ollut, on ja tulee olemaan erittäin monimutkainen ja vaikeasti hallittava prosessi. Kaaos voidaan välttää ja hyviä tuloksia saavuttaa ottamalla oppia aikaisemmista erehdyksistä ja onnistumisista. Jos silloinkaan.

     Ruudulta näin kuinka pääministeri ratkaisi pääkaupunkiseudun ongelmat piirtelemällä pampuloita lehtiön kulmaan. Monisanainen jälkiselitys ei parantanut vaan pahensi asiaa. Siinä hän hahmotteli palveluja ja työpaikkoja epärealistisen visionsa tueksi, ikään kuin niiden sijoittumiseen eivät vaikuttaisi muut tekijät kuin pääministerin mahtikäsky.

     No, ei moinen fabulointi ketään haittaa, eikä asia vaalien jälkeen kiinnosta ketään. Näin ajattelin, kunnes mieleeni iski synkkä epäilys. Entä jos poliittiset päätökset todella tärkeissä asioissa ovat nekin syntyneet pampuloimalla? Käytyäni salamanopeasti läpi pääministerin johtamien hallitusten saavutuksia pidin mahdollisena, että menetelmä on ollut jopa ahkerassa käytössä. Monisanaiset jälkiselitykset mukaan luettuina.