Sain äskettäin päätökseen Matti Klingen muistelmien kolmannen osan Anarkisti kravatti kaulassa luku-urakan ‒ sana ei viittaa kirjan sisältöön vaan paksuuteen. En ryhdy kirjallisuusarvostelijaksi, mutta totean lyhyesti ja epäanalyyttisesti, että luin sen mielelläni.    

    Sain assosiaation jatkokertomukseen nimeltä jatkosodan tulkinnat. Niin kauan kun sota oli käynnissä, sensuuri ja propaganda peittivät sekä kotimaiset että ulkomaiset tulkinnat.

     Nuoren miehen ajatukset olivat tulevaisuudessa eivätkä menneisyydessä. Noteerasin kuitenkin ajopuuteorian ja brittitutkija Uptonin toisistaan poikkeavat tulkinnat. Edellistä pidin itsestään selvästi oikeana.

     Sittemmin suomalaisten historiantutkijoiden enemmistö on kytkenyt jatkosodan osaksi toista maailmansotaa. Kansainvälinen realismi on syrjäyttänyt kansallisen sankaruusmyytin. Eri mieltä ollaan edelleen siitä, millä tapahtumilla ja päätöksillä oli ratkaiseva vaikutus jatkosodan syntyyn, kulkuun ja lopputulokseen.

     Sitä myöten kun ikää on karttunut, kiinnostukseni historiaan on lisääntynyt sen verran kuin vanhalta mieheltä sopii odottaa.

     Paljolti tämä on tapahtunut lukemalla Klingen teoksia. Yhteisen pohjavireen muodostavat vakaumuksellinen eurooppalaisuus ja kriittinen suhde Yhdysvaltoihin. Havaitsin olevani samaa mieltä hänen kanssaan esimerkiksi siitä, että Ruotsi rakensi Viaporin hyökkäys- eikä puolustustarkoituksessa.

     Osan yhteisistä käsityksistämme kuvittelin keksineeni ihan itse. Tämä herätti kerettiläisen kysymyksen. Onko samanmielisyys automaattinen edellytys sille, että luokittelen jonkun teoksen korkealaatuiseksi vai onko kyse laiskuudesta tutustua erimielisiin kannanottoihin?

     Suurten linjojen analyysit ovat aiemmin saattaneet vähentää kiinnostusta sota-ajan eläneiden ihmisten arkista todellisuutta käsitteleviä tutkimuksia kohtaan.

     Tarkoitan tässä yhteydessä tavallisia kansalaisia, jotka yrittivät ylläpitää totuttuja tapojaan vaikeissa olosuhteissa, en rintamamiehiä ja -naisia, ministerien tai sotapäällikköjen kaltaisia kuuluisuuksia enkä poikkeuksellisia yksittäistapauksia.

     Taustalla vaikuttavat omat kokemukseni sota-ajalta. Jokapäiväiset huolenaiheet askarruttivat ihmisiä siinä määrin, että maailmansodan dramaattisista tapahtumista keskusteltiin vähän tai ei ollenkaan.  

     Voi olla, että yllä tarkoittamiani tutkimuksia on tehty, mutta ne eivät ole välittyneet julkisuuteen siinä laajuudessa kuin olisin halunnut. Ehkä merkitystä on ollut myös median taipumuksella suosia sensaationmakuisia tutkimusaiheita ja -tuloksia.  

     Sittemmin tilanne on muuttunut. Haastatteluihin, kirjeisiin ja muistikuviin perustuvia tutkimuksia tehdään. Tulokset kiinnostavat sekä tiedotusvälineitä että lukijoita. Mutta onko niin, että samalla sortuminen jälkiviisauteen ja hätäiset johtopäätökset ovat yleistyneet?

     Taannoin Yleisradio pyysi minulta haastattelua. Aiheena oli isäni toiminta jatkosodan aikana. Mahtaa tuntua kauhealta olla Rolf Nevanlinnan poika, aloitti toimittaja. Hän tarkasteli asiaa nykyhetken näkökulmasta eikä osannut tai halunnut nähdä ideologisen natsin ja normaalin saksanystävän välistä fundamentaalista eroavuutta, ei vaikka tiesi, että isäni äiti oli saksalainen.  

     Muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessa rintamamiesten kirjeistä ohitettiin se tosiseikka, että kirjoittajan todelliset tuntemukset välittyivät niistä vain poikkeustapauksissa. Valtaosa noudatti konventionaalista kaavaa tyyppiä miten olette voineet, minä olen voinut hyvin. Uskallan arvella, että uutta tietoa rintamalla vallinneista olosuhteista menetelmä tuotti niukasti.