Uusi musiikkitalo maksaa virallisen arvion mukaan vajaat 110 miljoonaa euroa. Valtio on luvannut maksaa puolet, Helsingin kaupunki ja Yleisradio kumpikin neljänneksen. Urakkatarjoukset ylittivät roimasti kustannusarvion.
Asiasta syntyi kova hälinä. Yle kieltäytyi ehdottomasti maksamasta alkuperäistä euro-osuuttaan enemmän. Kalliiden ratkaisujen ja materiaalien muuttamista halvemmiksi ehdotettiin – miksi eliitti vaatii marmoria kun tavallinen kansa tyytyy betoniin. Vastustajat heräsivät ja vaativat luopumista koko hankkeesta.
Rakennustoimikunnan vastaus arvosteluun oli pilkkoa urakka osiin. Nähtäväksi jää halventaako temppu kokonaiskustannuksia. Oma merkityksetön arvioni on, että kun ja jos talo joskus vuoden 2010 tienoilla valmistuu, veronmaksajan kukkaroa on kevennetty hyvinkin parisenkymmentä prosenttia suuremmalla summalla.
Eduskuntatalon korjaus on käynnistynyt samanaikaisesti ja kustannusarviokin on lähes täsmälleen yhtä suuri. Sekin tulee maksamaan huomattavasti enemmän. Asiasta ei ole syntynyt minkäänlaista hälinää.
Mitä ihmeellistä tässä on? Musiikkitalo rakennetaan harvoille ja valituille, mutta eduskuntatalo korjataan koko kansaa varten. Näin tietysti on, jos kummatkin hankkeet sijoitetaan samaan maanlaajuiseen laatikkoon. Mutta silloin vertailuun pitäisi sisällyttää kaikki muutkin julkisia varoja nielevät projektit, alkaen moottoriteistä aina hoitajien palkankorotuksiin saakka.
Mainitut kaksi toimenpidettä eivät toisin sanoen ole vertailukelpoisia. Olen alusta saakka suhtautunut kriittisesti uuteen musiikkitaloon, en kuitenkaan sinänsä. Olen edelleen sitä mieltä, että se olisi pitänyt sijoittaa muualle. Upottaminen maan alle ei vastaa rakennuksen symbolista ja toiminnallista arvoa eikä sitä, että se tulee seisomaan paikallaan kymmeniä tai satoja vuosia.
Nyt kun rakentamispäätös kerran on tehty, toteutettakoon hanke tippaakaan tinkimättä ratkaisujen ja materiaalien korkeasta laadusta. Aivan kuten eduskuntatalon korjauksessakin menetellään.
Lukumäärältään musiikkitalon käyttäjät ovat surkeassa vähemmistössä. Kun kyse on poliittisesta demokratiasta olen enemmistön kannattaja. Mutta kun kyse on kulttuurisesta demokratiasta, olen yhtä tiukasti vähemmistöjen puolella.
