Ennakkoon luokittelin Eurovaalit sen verran tylsäksi tapahtumaksi, ettei päähäni pälkähtänytkään keskeyttää kolmisen viikkoa sitten lupaamaani kirjoitustaukoa. Äänestämässä silti kävin, vaikka Minervankadun mäki oli entistä jyrkempi. Niin olen tehnyt kaikissa sodanjälkeisissä vaaleissa, lukuun ottamatta vuotta 1945.  

     Sotakelpoiseksi minut oli määritelty jo kaksi vuotta aikaisemmin, mutta vaalikelpoisuuden saavutin vasta neljä vuotta myöhemmin. Pakon, vapaaehtoisuuden, velvollisuuksien ja oikeuksien käsitteet menivät sekaisin, niin kuin ne aina menevät, kun kyse on valtiovallan ja alamaisten välisestä suhteesta.

     Vaan toisin kävi. Vaalipäivän jälkeisenä aamuna löysin itseni tietokoneen äärestä naputtelemassa tätä juttua. Sitoutumattoman ortodoksipapin nousu demareiden ääniharavaksi ei sinänsä ollut yllätys. En jaksa kiihtyä siitä tosiseikasta, että ilman tätä sivustatukea puolue olisi ehkä joutunut tyytymään yhteen ainoaan paikkaan. Nykyään imago päihittää sisällön asiassa kuin asiassa.

     Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä suosion salaisuus piileekin väärinkäsityksille alttiissa etunimessä. Innostuin laatimaan vaalianalyysin, joka mielestäni kilpailee menestyksellisesti Esko Antolan kommenttien kanssa. Tämän mukaan äänestäjät jakaantuivat neljään nomenklatuuriin.    

     1. Isä Mitro. Tämä vetosi romantikkoihin, jotka luulivat, että kaikki ympäripyöreät ja hyväntahtoisesti myhäilevät kirkonmiehet edustavat automaattisesti kaiken kattavaa elämänviisautta.                

     2. Isä Metro. Tämä vetosi metron säännöllisiin käyttäjiin, jotka luulivat, että ehdokas on ilmaislehti Metron upporikas omistaja.

     3. Isä Mikro. Tämä vetosi tietokonefriikkeihin, jotka luulivat, että ehdokas on suomalaisen piraattipuolueen kaukoviisas edelläkävijä.

     4. Isä Nitro. Tämä vetosi seniorikansalaisiin, jotka luulivat, että ehdokas on Nobel-palkintoa kärkkyvä infarktilääkkeen keksijä.

     Toivotan hyvää kesänjatkoa lukijoilleni ja Isä Makrolle.