Suomessa johtajiksi valitaan, tai valikoituvat, ympäristöään päätä pitemmät miehet. Tämä perustuu siihen väärinkäsitykseen, että sukupuoli, fyysinen koko ja henkinen mittavuus muodostavat kiinteän kokonaisuuden.

     Ranskassa pormestareita lienee kautta aikojen valittu samoin perustein. Entä valtionjohtajat? Historiasta mieleen tulee Napoleon, nykyajasta Sarkozy. Heidän kohdallaan sukupuoli, pieni koko ja lyhyt pinna ovat olleet vahvan poliittisen johtajuuden edellytyksiä. Mitä ominaisuuksia, keksittyjä tai todellisia, vaadittaisiin naisjohtajilta? Riittääkö näyttävä iltapuku?

     Meillä poliittiset vallankäyttäjät valitaan vapaissa vaaleissa. Kaikki on siis hyvin, vakuuttaa pääministeri – sattuva nimi, koska mies todella on ympäristöään päätä pitempi. Hallitus syyttää ulkomaita lamasta, tarjoilee veronalennuksia tai lakaisee epäkohdat maton alle, eikä johda maata mihinkään suuntaan. Teknokratia ja eriarvoisuus vahvistuvat, demokratia ja oikeudenmukaisuus heikkenevät.

     Yhteisen poliittisen tahdon puute korvataan kompromisseilla. Taustalla vaikuttavien intressiryhmien etuja kuunnellaan sitä tarkemmalla korvalla mitä enemmän ministeripaikkoja puolueella on. Klassisessa narrin roolissa Ilkka Kanerva menestyi loistavasti. Manttelin on perinyt Paavo Väyrynen, joka haikailee menetettyä julkisuutta turvautumalla opportunistiseen tempoiluun.

     Keitä ovat todelliset vallankäyttäjät? Keskustan takana kaupunkivihamieliset takametsien miehet ja suuruudenhullut markettikeinottelijat. Kokoomuksen takana omien yritystensä etuja ajavat johtajat. Kaikkien puolueiden takana omahyväiset asiantuntijat, vallanhaluiset ja virheitä pelkäävät virkamiehet, sensaatiohakuiset toimittajat ja edustajapaikkaa kärkkyvät kuntapamput.

     Auttaisiko tavallisia kansalaisia se, että Matti Vanhanen terävöittäisi lausuntojaan ja lakkaisi seuraamasta gallupeja? Tai että Jyrki Katainen lopettaisi keräämästä kunniaa toisten saavutuksista ja Alexander Stubb hillitsisi hymyään? Tai että virkamiehet keskittyisivät hankkimaan tietoja ja antaisivat ministerien tehdä päätöksiään omin päin? Tai että Jorma Ollila pyytäisi palkanalennusta ja Björn Wahlroos pidättyisi kutsumasta kuninkaallisia kylään? Tai että toimittajat tyytyisivät pysyttelemään tosiasioissa ja lopettaisivat kansalaismielipiteen manipuloinnin lehdistövapauden varjolla? Tuskin.

     Auttaisiko tavallisia kansalaisia se, että sosialidemokraatit äänestettäisiin valtaan? Tai että turhautuneiden piirijohtajien ja hiipuvan SAK:n vaikutusvaltaa vähennettäisiin? Tai että Jutta Urpilainen kieltäytyisi esiintymästä viihdelehtien mannekiinina? Tai että puolue lopettaisi ärhentelyn ja ryhtyisi kehittämään todellisia vaihtoehtoja nykyiselle hallituspolitiikalle? Tai että tähän työhön uskallettaisiin rekrytoida puolueen parhaimmistoa henkilökohtaisista antipatioista riippumatta? Tuskin.

     Sillä niin on, että katteettomat lupaukset, osuva imago ja tukeva vaalikassa ratkaisevat vaalituloksen. Poliittiset tavoitteet ovat kutistuneet kosmetiikaksi tai ääripuolueiden propagandaksi.

     Kaikesta huolimatta olen optimisti. Ehkä joskus, tosin vasta sen jälkeen kun minua ei enää ole, maan tapa muuttuu ja politiikasta tulee jälleen luonteva osa suomalaisten jokapäiväistä elämää.

     Hyvää uutta vuotta.