Pari viikkoa sitten satuin katsomaan televisiosta ohjelmaa, jossa käsiteltiin Viron historiaa. Haastateltavia oli kaksi, historioitsija Martti Turtola tältä puolen ja elokuvantekijä Imbi Paju tuolta puolen lahtea.

     Heti alkuun kävi ilmi, että asianomaiset olivat täysin eri mieltä keskenään. Hyvä että aihetta valaistaan kahdelta suunnalta eikä pieni riitakaan olisi pahitteeksi, ajattelin, etsin mukavan asennon ja valmistauduin muodostamaan kantaa minua kiinnostavaan asiaan.

     Imbi Paju puhui neuvostovallan ajoista omakohtaisen kokemuksen painavuudella. Martti Turtola tyrmäsi hänen tulkintansa ja korosti oman kantansa perustuvan tekemiinsä tieteellisiin tutkimuksiin ja kiistattomiin tosiasioihin.

     Kun Turtola oli äänessä, Paju kuunteli ja katsoi häntä. Pajun puolustaessa näkemystään Turtola nojautui taaksepäin kyllästyneen tuntuisesti, katseli suoraan eteensä, hymyili pilkallisesti ja kaappasi itselleen puheenvuoroja kesken vastapuolen lauseen. Viesti oli selvä. Asiantuntijalla on parempaakin tekemistä kuin kuunnella tietämättömän naisihmisen maallikkomaisia tunteenpurkauksia.

     Häiriinnyin Turtolan käytöksestä siinä määrin, etteivät osanottajien kannanotot jääneet mieleeni. Unohdin juontajan tekemät kysymykset ja jopa hänen henkilöllisyytensä. Malliesimerkki siitä kuinka yksi ymmärtämätön vierailija voi tuhota ohjelman. Näin ajattelin, keskeytin katsomisen ja vaihdoin kanavaa.

     Pari vuotta sitten satuin lukemaan Hbl:sta historian professori Henrik Meinanderin kolumnin. Siinä hän vetosi asiantuntijoiden enemmistön tieteellisesti perusteltuun kantaan ja tuomitsi nalkutukseksi (tjat) puheet siitä, että Suomen jatkosota oli erillissota; tasavallan presidentti oli vastikään ollut julkisesti tätä mieltä.

     Vastineessani reagoin kahteen asiaan. Ensinnäkin muistutin siitä, ettei asiantuntijoiden yksimielisyys ole ennenkään ollut absoluuttisen totuuden tae, ei varsinkaan historiankirjoituksessa eikä edes luonnontieteissä. Toiseksi muistutin siitä, että tutkijan tehtävä on vaihtoehtojen kiihkoton punninta, mihin nalkutuksen kaltaiset affektiiviset termit sopivat huonosti. Etenkin silloin kun niiden voi tulkita kohdistuvan viime kädessä myös presidentin arvostelukykyyn.

     Meinanderin vastauksen sisältöä en enää muista. Sen verran asiallinen se ilmeisesti oli, etten katsonut aiheelliseksi jatkaa keskustelua.

     Pari viikkoa sitten tapasimme kustantajan vastaanotolla. Meinander esitteli uusimpia, kiinnostavilta vaikuttavia  tutkimuksiaan jatkosodasta ja totesi lopuksi, että allekirjoittanut edustaa asiassa enemmistön mielipidettä. Vasta kotona ymmärsin, että hänen kannaltaan pelkkä vastine sinänsä riitti sijoittamaan minut erillissotatulkinnan kannattajien joukkoon. Siitä huolimatta, etten kirjoituksessani ollut sanallakaan viitannut omaan käsitykseeni jatkosodan luonteesta.

     Minun muistissani totuuksia jatkosodasta on jonoksi saakka. En usko varauksetta mihinkään vaihtoehtoon. Pidän niin kokemuksellisesti kuin filosofisesti mahdollisena että, riippuen siitä mistä ja kenen näkökulmasta asioita tarkastellaan, totaalisesti vastakkaisetkin mielipiteet saattavat olla yhtaikaa voimassa. Eikä tämä koske ainoastaan jatkosodan vaan myös Viron historian tulkintoja.

     Tätä taustaa vasten en voi olla toivomatta, että historioitsijat innostuisivat tutkimaan nykyistä hartaammin historiakirjoituksen historiaa.     

     Onko niin, että jotkut historian asiantuntijat varjelevat omia käsityksiään niin mimosanherkästi, etteivät pysty kuuntelemaan poikkeavia mielipiteitä? Onko niin, että jotkut heistä turvautuvat inttämiseen, koska ovat kykenemättömiä asialliseen keskusteluun? Onko niin, että joillekin heistä totta ovat vain lähdeasiakirjojen tukemat asiat ja tapahtumat. Onko niin, että joillekin heistä vain yksi totuus kerrallaan on totta?

     Toivottavasti ei, vaikka siltä joskus näyttää.