Vaalikampanjoiden osapuolet eivät ole yhtä avoimia. Antajat saattavat kertoa utelevalle toimittajalle, että kyseessä on demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän, solidaarisen palkkakehityksen tai jonkin muun yhtä ylevän asian tukeminen. Saajat ovat vaisumpia. Yksi

vakuuttaa kykenevänsä tekemään riippumattomia päätöksiä, toinen tokaisee en kommentoi ja kolmas karkaa kulman taakse.

     Selitykset ovat tekosyitä. Kaikki tietävät tämän, samoin kuin sen, että muutkin tietävät. Jos valtiovalta uskoisi motiivien pyyteettömyyteen, vaalirahoitusta sääteleviä lakeja ei tarvittaisi. Media voisi kohdistaa huomionsa tärkeämpiin asioihin ja äänestysprosentti nousisi historiallisen korkealle eli enemmän kuin virhemarginaalin verran.

     Myös poliittinen sponsorointi täyttää siis korruption tunnusmerkit. Miksei tätä myönnetä? Siksi tietysti, että mainokset edesauttavat yritys- tai ammattiliittomyönteisten ehdokkaiden läpipääsyä vaaleissa, mikä vastavuoroisesti edesauttaa yritys- tai ammattiliittomyönteisten päätösten syntymistä vaalien jälkeen.

     Yhteiskunnallisen vallan ja oman ryhmäedun sidos on niin vahva, että siitä luovutaan vain hätätilanteessa, taloudellisten tai poliittisten konkurssien kautta. Paikallinen etu, vaikkapa Vihdin työllisyystilanteen kohentaminen, ohittaa yleisen edun, vaikkapa pääkaupunkiseudun rakenteellisen eheyttämisen. Mainosvyöryjen turruttamat kansalaiset eivät (vielä) näe ilmiössä mitään tuomittavaa.  

      Vastikkeettomat palvelukset kuuluvat yksityisen kanssakäymisen piiriin. Joskus siellä saattaa olla kyse myös aidosta kulttuurisesta vuorovaikutuksesta, siis moraalista eikä moralismista. Ilman tätä sidosta mikään yhteisö ei tule toimeen.

     P.S.

     Ministerin viimeviikkoisen lausuman mukaan ’Suomessa maitosektori ja sonnisektori kulkevat käsi kädessä’. Minä olin kuvitellut, että ilmiö on yleismaailmallinen. Oppia ikä kaikki.