Epävarmojen laskelmieni mukaan olympialaisia on elämäni aikana järjestetty 19 kertaa.

     Vuoden 1928 Antwerpenin kisoista en muista mitään. Olin vastikään täyttänyt kolme.

     Vuoden 1932 Los Angelesin kisoihin eläydyin kansallisen innostuksen vallassa. Jälkeenpäin julkaistusta kirjasta muistan vain kuvan kultamitalisti Lauri Lehtisestä, joka oli aamulla partaa ajaessaan leikannut haavan leukaansa.

     Vuoden 1936 Berliinin kisoja kuuntelimme maalla setäni autoradiosta. Lähetys katkesi vähän väliä. Yhteys palautui, jos palautui, vain potkimalla laitetta. Salminen voittaa, Salminen voittaa jäi kuulematta.

     Vuoden 1948 Lontoon kisojen kokemista latisti vastikään hävitty sota. Tapio Rautavaaran keihäskultaa aloin todella arvostaa vasta sen jälkeen kun mies oli kunnostautunut ensin jousiampujana ja sitten laulajana.

     Vuoden 1952 Helsingin kisoja seurasin pääkatsomon parhailta paikoilta isäni antamalla vapaalipulla. Kilpailujen ohessa seurasin muutamaa penkkiriviä alempana istuvaa Kentin herttuaa (17), joka purki jännitystään pureskelemalla kynsiään. Kun saksalainen Schade kaatui huudahdin schade. Taisi vitsi mennä hukkaan, ajattelin kun vieressä istuva ministerin näköinen mies katsahti minua hämmentyneesti.

     Vuoden 1956 Melbournen kisoista muistan Voitto Hellstenin irvistyksen.

     Vuoden 1960 Rooman kisoissa minua huvitti selostajan tapa sanoa Rööma.

     Vuoden 1964 Tokion kisoissa vasta hankittu televisio innostutti minua enemmän kuin Pauli Nevalan keihäskulta.

     Vuoden 1968 Meksikon kisoja väritti yhdysvaltalaisten mustien pikajuoksijoiden mielenosoitus palkintokorokkeella. Nyrkkikäsi pystyssä kansallishymnin soidessa teki unohtumattoman vaikutuksen.

     Vuoden 1972 Münchenin kisoista jäivät mieleen raaka mielenosoitus ja raaka-Rollen valmennuksen hedelmät.

     Vuoden 1976 Montrealin kisoissa Lassen saavutukset ihmetyttivät jälleen. Taitaa miehellä olla todella suuret keuhkot, ajattelin viattomasti.

     Vuoden 1980 Moskovan kisoista ei jäänyt mitään mieleen, sillä  Nairobissa minulla ei ollut televisiota. Huhu kertoi Kaarlo Maaningan juosseen paljain jaloin. Huumeesta sekin käy, ajattelin, enkä arvannut kuinka lähelle osuin.   

     Vuoden 1984 Los Angelesin kisoissa kenialaisten juoksijoiden menestyksestä kerrottiin Nairobin presidenttimyönteisissä lehdissä pienellä. Pitkäjalkaiset masait olivat väärää heimoa. Paikallinen vartiointiliike palkkasi yhden heistä. Siitä kerrottiin suurella.  Talonmies munasi Martti Vainion hopean.

     Vuoden 1988 Soulin kisoissa kenialaiset juoksivat maansa maailmankartalle. Heimoista ei enää ollut väliä. Eikä myöskään siitä, että valmennus tapahtui Yhdysvalloissa.

     Vuoden 1992 Barcelonan kisojen aikana ihmettelin ohimennen minne DDR:n huippu-urheilijat olivat kadonneet Saksojen yhdistyttyä.

     Vuoden 1996 Atlantan kisoissa katselin mustien pikajuoksijoiden lihaksia ja aloin epäillä oliko kyse urheilijoiden vai doping-laboratorioiden keskinäisestä kilvasta. Pitkäaikaisen penkkiurheilijaurani loppu alkoi häämöttää.

     Vuoden 2000 Sydneyn kisoista muistan vain sen, että niiden jälkeen Juan Antonio Samaranchista päästiin vihdoin eroon.   

     Vuoden 2004 Ateenan kisat herättivät minussa lieviä säälintunteita kreikkalaisia kohtaan. Poliittisen pelin vuoksi he olivat menettäneet itsestään selvän oikeutensa järjestää kisat juhlavuonna 1996. Kuulantyöntöä seurasin historiallisista syistä eli siksi, että suorituspaikan väitettiin olleen käytössä jo antiikin olympialaisissa.

     Vuoden 2008 Pekingin kisat olivat kiinalaisten juhlaa. Selostajat hämmästelivät jamaikalaisten pikajuoksijoiden suorituksia, unohtivat mainita että hekin olivat amerikkalaisten yliopistojen valmentamia ja kiusasivat kaltaisiani satunnaisia televisiokatselijoita mitään sanomattomilla urheilijahaastatteluilla.

     Vuoden 2012 Lontoon kisoissa olympialaisten perimmäinen luonne joutuu jälleen kerran puntariin. Raadolliset elementit ovat varmaan samat kuin ennenkin eli nationalistinen kunnia, urheilijoiden haaveet rahakkaasta ammattilaisurasta ja dopingin salaaminen. Vai olisiko briteillä kanttia kaivaa esiin unohdettu vaihtoehto kiinalaiselle nationalismille ja amerikkalaiselle  kaupallisuudelle? Silloin löytyisi aikaisempaa enemmän tilaa leikkimieliselle kilvoittelulle, voittamisen vilpittömälle riemulle ja tappion pyyteettömille kyynelille.           

     Olipa pateettisesti sanottu. Puolustaudun toteamalla, että neljän vuoden kuluttua en ehkä ole enää around. Tarkemmin ajatellen tämä koskee tosin kaikkia muitakin ihmisiä riippumatta siitä seuraavatko he olympialaisia vai ei.