70- ja 80-lukujen taitteen Nairobissa länsimaalaiset ylläpitivät ahkerasti cocktail-kutsujen perinnettä. Drinkit purkivat estoja. Juorut ja anekdootit vahvistivat yhteenkuuluvuuden ja ylemmyyden tunteita. Siirtomaa-aikojen usko kaiken jatkumisesta ennallaan oli kuitenkin jo kadonnut historian hämärään. Epävarmuus tulevaisuudesta hillitsi ilonpitoa.

     Tulokkaat tarjosivat kaupungissa vakituisemmin asuville briteille tervetullutta vaihtelua. Meille he arvelivat voivansa kertoa tarinoita Afrikan omituisuuksista ilman toiston ja kiinnijoutumisen vaaraa.

     Ruanda oli suosittu aihe. Englantilaisten oma selusta varmistettiin korostamalla, että alueen ottivat haltuunsa ensin saksalaiset ja sitten belgialaiset. Paimentolaiset kuuluivat kahteen heimoon. Siirtomaaherrat suosivat tutseja, vaikka heitä oli vain viitisentoista prosenttia väestöstä. Syynä hutujen järjestelmälliseen sortoon oli kuulemma se, että he olivat lyhyempiä kuin tutsit.

     Sikäläisistä kouluoloista kerrottiin naureskellen. Välitunneilla tutsit (the long ones) houkuttelivat kaveruutta teeskennellen joukon hutuja (the short ones) mukaansa nurkan taakse ja tappoivat heidät tutsiopettajien hiljaisella suostumuksella. Pidimme juttuja brittien mustana huumorina ja nauroimme mukana.

Ruandan kansanmurha vuonna 94 palautti nuo jutut mieleeni. Jouduin toteamaan, että niissä oli enemmän perää kuin olin luullut. Ymmärsin miksi hutut nousivat kapinaan. Mutta totta kai tuomitsin kristillisen etiikan mukaisesti koston kierteen.

     Yhteen vääryyteen eli vuosikymmeniä jatkuneeseen hutujen sortoon ja murhiin ei saa vastata toisella vääryydellä eli tappamalla kolmessa kuukaudessa kahdeksansataatuhatta tutsia ja sovittelunhaluista hutua.

     Kolonialistien parhaita perinteitä noudattaen belgialaiset pesivät kätensä verestä, olivathan he lopettaneet tutsien suosimisen jo viisikymmentäluvulla ja Ruanda oli itsenäistynyt vuonna 62.

Uutinen ruandalaisen pakolaisen pidättämisestä osallisuudesta kansanmurhaan jäi askarruttamaan.

     Vähentääkö miehen toiminta baptistipappina syyllisyyden todennäköisyyttä? Mielestäni ei.

     Voidaanko kiistattomia historiallisia tosiseikkoja pitää lieventävinä asianhaaroina? Länsimaalaisten mielestä ei, mutta omaisensa menettäneiden ruandalaisten mielestä kyllä.

     Voiko syytetty vapautua syyllisyydestään pyytämällä anteeksi? Mielestäni ei.

     Tullaanko oikeudenkäynnissä käsittelemään siirtomaaisäntien syyllisyyttä? Todennäköisesti ei.

     Voivatko entiset siirtomaavallat vapautua syyllisyydestään pyytämällä anteeksi? Mielestäni ei.

     Ovatko maailmansotien voittajavaltiot aina oikeassa? Omasta mielestään kyllä.

     Onko sovitus siis mahdotonta? Mielestäni ei. Tekojen ja tutkimustyön kautta totuuksien lukumäärää voidaan vähentää. Mutta lopullista totuutta ei löydetä milloinkaan, koska sellaista ei ole olemassa. Eikä toivottavasti myöskään lopullisia mielipiteitä.