Yksi viime vuosien mittavimmista puhalluksista oli televisiolähetysten digitalisoiminen. En ole ensimmäinen enkä viimeinen ihmettelijä, mutta muutama päivä sitten katselijoiden tehtäväksi pakotettu uusi kanavajärjestely palautti tuon vuoden takaisen hässäkän mieleen.

     Suomessa on noin - anteeksi katkos, käväisin googlaamassa oikean luvun - noin kaksi miljoonaa televisiolupaa. Jos oletan digiboksin keskimääräiseksi hinnaksi 100-150 euroa, joutuivat katsojat maksamaan muutoksesta tuollaiset 200-300 miljoonaa euroa. Kyseessä oli siis mahtava rahansiirto kansalaisilta teknologiateollisuudelle toimenpiteestä, jonka pitäisi olla osa lupamaksuilla rahoitettavaa normaalia kehittämistyötä. Miten asia on muissa maissa mahdettu hoitaa?     

     Omasta puolestani olisin ollut valmis unohtamaan menoerän, vaikka tallentava boksi oli huomattavasti kalliimpi, jos uusi systeemi olisi parempi kuin vanha analoginen. Näin ei todellakaan ole.

     Yhden laitteen sijasta tarvitaan kaksi. Kuvan laatu on parantunut vähän tai ei lainkaan. Mahdollisuutta ohjelmoida kanavat omaan järjestykseen ei enää ole. Moninumeroinen ulkomainen suosikkikanava on neljän painalluksen takana kun ennen riitti yksi tai kaksi. Itsestään selvä tavoite eli kohtuuhintainen laite, jossa joko on tai ei ole tallentavaa ominaisuutta, on edelleen vain haave. Litteys ei korvaa puutteita.

      Kestävyys on vielä mittaamatta. Nähtäväksi jää kuuluvatko televisiotkin siihen kasvavaan joukkoon teknisiä laitteita, jotka ilmeisen tahallisesti tehdään niin huonolaatuisiksi, että ne rikkoontuvat korjauskelvottomiksi heti takuuajan päätyttyä. Omalle tietokoneelleni ja minulle kävi viime viikolla juuri näin. Kun valitin asiasta, hymyili myyjä säälivästi.

     Tuottajat ja jälleenmyyjät kohtelevat käyttäjiä (tai sananmukaisesti kuluttajia) kuin lampaita. Näin ne varmistavat itselleen jatkuvan rahavirran, jossa kyse ei ole miljoonista vaan miljardeista. Tätäkö Vanhasen hallitus tarkoittaa elvytyksellä?

     Miksi digitalisoiminen kiiruhdettiin toteuttamaan etuajassa eikä asteittain? Ajoivatko Ylen päätöksentekijät teollisuuden asiaa arvovaltasyistä, tietämättömyyttään, vahingossa vai tahallaan? Mikään näistä vaihtoehdoista ei ole kunniaksi sen enempää heille kuin Suomen maineelle teknologian kärkimaana.

     Yleisellä tasolla asia ei vaivaa minua. En samastu valtaa käyttäviin pukumiehiin tai (harvemmin) - naisiin, jotka antavat yhdentekeviä vastauksia televisiojuontajien yhdentekeviin kysymyksiin. Samastun uhreihin eli tavallisiin suomalaisiin katselijoihin, jotka joko maksavat ja itkevät tai ovat ilman televisiota ja itkevät.

     Kaupallisten kanavien brutaaliin toistoon perustuviin mainoksiin olen tottunut. Ne häiritsevät, mutta ovat taloudellisesti välttämättömiä. Sen sijaan minua suututtaa Ylen kanavilla yleistynyt tapa mainostaa tulevia ohjelmia ja liittää niihin puheen ymmärtämistä vaikeuttavaa taustamusiikkia.  Jos ja kun henkilökuntaa on laman vuoksi pakko vähentää, ehdotan että jonon kärkeen laitetaan hälinän suunnitteluun erikoistuneet toimittajat.

      Tietokoneesta en voi luopua. Televisiosta en halua luopua, en niinkään ohjelmien vuoksi, mutta sekä tottumuksesta että periaatteesta. Kalliit pakkolaitteet on hankittu, laskut maksettu eikä rahoja saa takaisin. Lähetän kateellisen tervehdykseni ovikellon soittoa pelkääville lupamaksuttomille katsojille ja kunnioittavan tervehdykseni niille harvoille, jotka pystyvät olemaan ilman televisiota ja nauravat.