Singaporelainen tutkimuslaitos on pannut maailman yliopistot paremmuusjärjestykseen. Millä kriteereillä? Vastaukseksi riittää, että yhdysvaltalaiset yliopistot ovat listan kärjessä ja anglosaksisten oppilaitosten kokonaismäärä on ylivoimainen verrattuna esimerkiksi eurooppalaisiin, muista maanosista puhumattakaan.

     Myös suomalainen media tarttui hanakasti uutiseen, semminkin kun Helsingin yliopisto löytyi vasta sijalta 116. Sensaatio se on pienikin sensaatio eikä taustojen kriittiseen selvittämiseen ole ennenkään tuhlattu aikaa.

     Asianosaisilta perättiin selitystä kehnoon menestykseen. Maan tavan mukaisesti esteeksi ilmoitettiin rahapula. Varmaan asia olisi unohtunut muutaman päivän kuluttua, jollei joku kansallisen alemmuuskompleksin vaivaama tuntematon suuruus olisi keksinyt, että Suomen kaltaisessa pienessä maassa kansainväliselle tasolle päästään vain yhdistämällä nykyisiä opinahjoja.  

      Korkeakoulujen edustajat pelkäsivät omien resurssiensa vähenevän, mutta muualla ehdotus sai suopean vastaanoton. Erilaiset ulkoparlamentaariset tahot haistoivat mahdollisuuden lisätä omaa vaikutusvaltaansa.

     Teollisuuden edustajat (ollilat) ilmoittivat harkitsevansa sponsoroinnin lisäämistä päästääkseen vaikuttamaan entistä enemmän opetuksen ja tutkimuksen sisältöihin. Valtion virkamiehet (sailakset) näkivät alati tervetulleen tilaisuuden perustaa uusia hallintovirkoja. Niinpä ehdokkaiksi valikoituivat ilman mainittavaa keskustelua Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu.

     Maan hallitus (vanhaset) suhtautui hankkeeseen myötämielisesti ja lupasi rahaa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun nykyiset ministerit, sen sijaan että käyttäisivät poliittista harkintavaltaansa, kuuntelevat virkamiehiä ja pyrkivät muodinmukaisesti kohentamaan Suomen mainetta länsimaiden (bushien) silmissä.

     Espoo kiirehti avaamaan sijaintikeskustelun esittämällä, että huippuyliopisto rakennettaisiin Otaniemeen. Ehdotus on siinä määrin epärealistinen, että se on pakko tulkita pelkäksi kaupungin johdon propagandatempuksi. Helsingissä ajatus torjuttiin suoralta kädeltä.

     Vaikka hanke toteutuisikin tulisivat korkeakoulut ilmeisesti jatkamaan toimintaansa entisillä sijoillaan. Mikä muuttuisi? Kannattajat puhuvat synergiaeduista. Mitä termi tarkoittaa ja minkälaisia ovat hyödyt on tainnut jäädä epäselväksi muillekin kuin minulle. Yhteistyötä voi harjoittaa myös itsenäisten korkeakoulujen kesken.

     Varmaa olisi vain byrokratian lisääntyminen. Kukin korkeakoulu haluaisi tietysti säilyttää nykyisen hallintorakenteensa. Keskinäistä koordinaatiota hoitamaan perustettaisiin uusi elin ja uudet virat. Siihen valtion lupaama lisärahoitus sitten uppoaisikin.

     Onko siis kaikki hyvin, jos huippuyliopistoa ei perusteta? Ei suinkaan. Ensiksi säästynyt määräraha olisi käytettävä maan kaikkien yliopistojen ja korkeakoulujen harjoittaman opetuksen ja tutkimuksen hyväksi. Sitten pitäisi määrätietoisesti ryhtyä antamaan potkuja hallintohenkilökunnalle alkaen hierarkian yläpäästä, eli sieltä mistä substanssitoimintoja rasittavat tarpeettomat vaatimukset ja ohjeet ovat peräisin.

     Näiden toimenpiteiden myötä korkeakoulujen tulevaisuus näyttäisi valoisammalta kuin miesmuistiin.