Pidän kivikaupungeista yleensä ja erityisesti Helsingin kivikaupungista. En sano rakastan, koska se on epäurbaania romantisointia. Olen syntyperäinen helsinkiläinen. En sano paljasjalkainen, koska se vie ajatuksen lasinsiruihin ja koirankakkoihin.

     Fyysinen kasvuympäristö oli minulle, kuten kai useimmille ihmisille, erittelemätön ja itsestään selvä asia. Lapsena ihmettelin mikseivät kaikki Suomen kaupungit ole samankaltaisia kuin minun kaupunkini.

     Arkkitehtikoulussa opin ja omaksuin nopeasti, että kivikaupungit ovat lapsille vahingollisia sairauksien ja rikollisuuden tunkkaisia tyyssijoja. Terveellinen asuntoalue sen sijaan koostuu vapaasti seisovista valkeista rakennuksista, joiden väliin pääsee valoa ja aurinkoa – vetoisuudesta, viimasta ja raiskatuista metsiköistä professorit eivät puhuneet.

     Paine oli niin kova, että hylkäsin varhaisvuosieni myönteisen suhteeni kivimuureihin, katuihin, toreihin ja puistoihin. Vasta joskus 60-luvun murrosvuosina aloin havaita kuinka väärässä olimme olleet. Ennakkoluulot olivat sitkeitä ja paluu juurille kesti kauan.   

     Nyt, 60 vuotta myöhemmin, totean valittaen, että samaa periaatemallia toteutetaan edelleen. Mutta en hämmästele, sillä vanhojen käytäntöjen jatkaminen on taloudellisesti kannattavampaa kuin uusien aloittaminen. Tai ainakin rakentajat luulevat niin.

     Niinpä ani harvoilla tilaajilla ja arkkitehdeilla on näiden vuosikymmenten kuluessa ollut rohkeutta herättää henkiin eurooppalaisen sisäpihan traditiota. Äkkipäätä mieleeni tulee vain jokunen Katajanokan kärjen kortteli. Ruoholahdessa yritys jäi puolitiehen.

     Vaan ei siihen juuri muissakaan Euroopan maissa ole pystytty. Tämä ei ole mikään puolustus. Varmaan kansallinen itsetunto kohenisi, jos suomalainen arkkitehtuuri keräisi huomiota modernin lisäksi myös perinteen uudistajana.

     Monen kaupunkilaisen mielestä, niin väitän, kansainvälinen maine on kuitenkin yhdentekevä verrattuna mahdollisuuteen rikastuttaa ankeita kerrostaloympäristöjä ja tarjota vaihtoehtoja valmistalofirmojen ja asuntomessujen ylläpitämälle, yhdyskuntarakennetta vääristävälle omakotivillitykselle.    

     Pidän kivikaupungin umpikortteleista. Ilman niitä ei olisi kadun ja pihan välistä hierarkkista jännitettä, tunnelimaisia porttikonkeja, koristeellisia pihaportteja, avoimen ja suljetun tilan vastakohtaisuutta, muurein ja aidoin jaettujen pikkupihojen omaleimaisuutta eikä intiimiä mittakaavaa.

     En pidä 30-luvulta peräisin olevan Museo-, Mechelinin-, Hesperian- ja Runeberginkatujen rajaaman ns. Sonckin suurkorttelin pihoista, koska niistä nämä ominaisuudet puuttuvat. Siksi en myöskään pidä ajatuksesta yhdistää vanhoja pihoja.  

     Pidän kivikaupungin umpikortteleiden herättämistä muistoista. Luudallaan meitä hätistelleestä talkkarista, kahinoista naapuripihan kakaroiden kanssa, roskalaatikkojen hajusta, paraatirapun ja kyökinrapun sosiaalisesta erottuvuudesta, hattupäisestä herrasväestä ja huivipäisestä palvelusväestä.

     Pidän Museokadusta. Numero yhdeksän oli ensimmäinen osoitteeni ja numero kaksikymmentäyksi viimeinen. Mutta en suinkaan pelkästään tämän takia.