Kävelen Stockmannille. Ilma on viileä ja syysaurinko paistaa. En välitä jalkakäytävillä hurjastelevista pyöräilijöistä enkä neljä rinnakkain kulkevista seurueista. Olen hyvällä tuulella. Menen Aalto-kahvilaan kupilliselle teetä. Ainoa vapaa pöytä on portaan kohdalla. Kaiteeseen on sidottu kaksi levotonta (ajo?)koiraa, jotka yhdessä vääjäämättömien taputtelijoiden kanssa estävät ohikulkijoiden ja tarjoilijoiden normaalin liikkumisen.
Eläinten omistaja ilmestyy paikalle. Huomautan, että noin kaupunkilaiset eivät tee. Seuraa lyhyt väittely, jonka tuloksena käsitykseni kuolemansynneistä mullistuu.
Teini-ikäinen tyttö tunkee täpötäyteen hissiin ja toteaa että ai, tää onkin menossa väärään suuntaan. Ei osaa tai välitä lukea hissin kulkusuuntaa osoittavia nuolimerkkejä.
Joukko äitejä kerääntyy kulkuväylän ahtaimpaan kohtaan kehumaan vaunuissa marisevia lapsiaan. Käyttäisivät lähiöiden giganttimarketteja kun ovat kerran sieltä kotoisin.
Ylipukeutunut nainen jättää ostoskärrynsä poikittain ja aiheuttaa ylimääräisen ruuhkan juuri minun kohdalleni. Osun vahingossa kärrylläni hänen akillesjänteeseensä ja mumisen anteeksi.
Keski-ikäinen mies valitsee tomaatteja, painelee jokaista erikseen, vie epäilyttävät yksilöt nenälleen ja nuuhkaisee. Täällä on jono, sanon minä, ja hän katsahtaa minua hämmästyneesti.
Laiha nainen etsii katseellaan tuotenumeroa tuloksetta, jättää ostoksen vaa’alle ja poistuu nurkan taakse hakemaan oikeaa. Siirrän pussin laitteen taakse.
Kalaosaston ainoa asiakas pidättelee ainoaa myyjätärtä epäröimällä minuuttikaupalla ostaako tuoretta norjalaista vai savustettua kanadalaista lohta. Ainoaksi vaihtoehdokseni jää lasikuvun äänekäs mutta tulokseton naputtelu.
Pääsen vihdoin tekemään oman ostokseni. Myyjätär väläyttää säteilevän hymyn ja toivottaa hyvää päivänjatkoa.
Kävelen kotiin. Ilma on viileä ja syysaurinko paistaa. En välitä jalkakäytävillä hurjastelevista pyöräilijöistä enkä neljä rinnakkain kulkevista seurueista. Olen hyvällä tuulella.