-   Även jag har varit ung, kanske yngre än de flesta (minäkin olen ollut nuori, ehkä nuorempi kuin useimmat).

-    Om jag dör (jos kuolen).

     Tant Erna oli äitini luokkatoveri viime vuosisadan alun Viipurissa. Hän toisteli näitä lauseita vieraillessaan meillä joskus 30-luvulla, kun minä olin noin kymmenen ja hän ikivanha eli noin neljäkymmentä, ja nauroi itse enemmän kuin muut.

     Suhtauduin vitseihin hyväntahtoisen välinpitämättömästi ja sijoitin ne kategoriaan aikuisten höpinät. Vasta hyvin paljon myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, etteivät ne kertoneet pelkästään asianomaisen huumorintajusta, vaan myös jotain yleisempää (ja vakavampaa) siitä aikakaudesta missä hän eli.

     Tuolloin suomalaisen eliitin maailmankuvan muuttuminen uskonnollisesta luonnontieteelliseen oli tuore ilmiö. Ehkä Tant Ernan aiheenvalinta ja leikinlasku olivat tiedostamattomia heijastumia siitä epävarmuudesta, jota hänen kaltaisensa tunsivat suhteessa kuolemaan.

     Alistetusta asemastaan johtuen naisten oli vaikea luopua perinteisestä kohtalonuskosta. Ajatus tuonpuoleisesta elämästä oli lohduttava. Itse kukin uskoi pääsevänsä paratiisiin, helvettiin joutuivat vain toiset. Vallassa olevien miesten omaksumassa rationalismissa ihmiselämän päättyminen nähtiin biologisena tapahtumana, jossa symbolisilla ulottuvuuksilla ei ollut sijaa.

     Kuolemanpelon siemen oli kylvetty.

Nykysuomalaiset pitävät yhteiskuntaansa modernina demokratiana. Meillä on parlamentti, oikeus äänestää ja ilmaista mielipiteitä, itsenäinen tuomiovalta ja niin edespäin.

     Ennen muuta Suomi on kuitenkin modernistinen yhteiskunta. Vakiintuneita käytäntöjä ja asenteita ei kyseenalaisteta. Joko siksi, etteivät lähtökohdat kiinnosta kansalaisten enemmistöä, tai siksi, että ne perustuvat lähes poikkeuksetta vallankäyttäjien intresseihin.

     Yksisilmäinen tulevaisuushakuisuus korostuu historiallisten ja kulttuuristen kerrostumien kustannuksella. Samanaikaisesti uhotaan sekä jatkuvan taloudellisen kasvun että suunnittelu- ja teknologiakeskeisten ratkaisujen puolesta. Ilmastomuutoksen uhka tarjoaa oivan tilaisuuden jatkaa turvautumista vanhoihin keinoihin.

     Näin mukaan on saatu houkuteltua myös moraalisiin kannanottoihin altista nuorisoa. Omaa loppua ei pelätä, koska se on vuosikymmenien takana, mutta sitäkin enemmän maailman loppua, vaikka se on vuosituhansien takana.

     Pelkästään ihmisen ahneus ja kiinalaisten suuri lukumäärä takaavat sen, ettei yhtälö voi toteutua. Silti keskustelu ja juupas eipäs – tyyppinen väittely jatkuvat. Tästä voi päätellä, että vaikuttavana tekijänä on myös ilmastoasiantuntijoiden halu nostaa omaa profiilia.

     Kuolemanpelko on korvannut luontevan tietoisuuden kaiken katoavaisuudesta. Yhteiskunta uhraa valtavia summia yksittäisen ihmisen elämänkaaren pitkittämiseen. Potilaan kärsimykset ja lääketeollisuuden voitot kasvavat.

Sotien jälkeistä yhteiskunnallista kehitystä Suomessa on totuttu kutsumaan jälleenrakentamisen aikakaudeksi. Vauriot olivat kuitenkin sen verran vähäisiä, että todellisuudessa kyse oli ennen kaikkea uudisrakentamisesta.

     Tätä edellyttivät siirtoväen asuttaminen, maassamuutto ja elintason nousu. Mutta kohta prosessia alkoivat dominoida myös yksityiset intressit. Modernistisen ajattelutavan ja lyhytnäköisen voitontavoittelun yhdistelmä johti vanhojen rakenteiden ja rakennusten purkamisvimmaan.

     Ilmiö on osa laajempaa prosessia. Lipunkantajia ovat ammattikunnat. Asteittain ne ovat julistautuneet omien erikoisalojensa asiantuntijoiksi. Nyt he ovat saavuttaneet aseman, jossa media ei uskalla käsitellä eikä poliittinen johto tehdä päätöksiä kuulematta heitä. Ymmärrettävistä syistä osapuolet eivät halua tunnustaa, että kyseessä on epädemokraattinen vallansiirto.   

     Jokelan ja Kauhajoen tapahtumat ovat traagisia esimerkkejä siitä kuinka läheisesti tämä voi koskettaa tavallisia kansalaisia. Asianosaisten selviytymiseen omin avuin ei luoteta. Itsestään selvänä pidetään, että he tarvitsevat asiantuntijoiden apua.

     Sankoin joukoin nämä antavat lausuntoja ja kiirehtivät paikalle. Syypäiksi nimetään milloin koti, koulu, kiusaaminen, geenit tai onnettomat olosuhteet. Lopuksi kaikki toteavat, ettei mitään voi tehdä, jolleivät valtio ja kunnat myönnä lisää rahaa. Vastuu kiertää kehää.

     Omasta puolestani luotan nuorison haluun ja kykyyn tunnistaa nettikavereiden keskuudesta sekä kiusaajat että potentiaaliset tappajat. Tuomitsemista en ehdota, mutta omasta piiristä tulevat vaihtoehdot saattaisivat auttaa. Tämä voisi olla tehokkaampi murhenäytelmien torjuntakeino kuin ulkopuolisten tyrkyttämä kriisiapu.