Kävin juhannuksena maalla. Kannattaako mokomaan informaatioon tuhlata blogitilaa? Lähes kaikki muutkin suomalaiset, paitsi ne jotka olivat siellä jo ennestään, tekivät samoin. Kertomisen arvoiseksi asian tekee, tosin vain nipin napin, se tosiseikka, että nykyään käyn landella (minun korvissani termi ei kuulosta negatiiviselta) kolme neljä kertaa kesässä enkä milloinkaan talvella.

     Perhehuvila rakennettiin 70 vuotta sitten. Pidimme itsestään selvänä, että viimeisestä talosta alkanut  kilometri oli olemassa vain meitä varten. Saatoimme kohdata lehmän, jäniksen, ketun, mäyrän tai hirven, mutta sydän hypähti vain jos vastaan tuli ihminen. Pienen peltoaukeaman jälkeen alkoi koskematon punahilkkametsä. Herrasväen pastoraali-idylli oli täydellinen.

     Parikymmentä vuotta sitten alkoi tapahtua. Tien varteen ilmestyi muutamia uudisrakennuksia. Ihmettelin kuinka kukaan viitsii viettää kesää tontilla, jossa ei ole rantaa. Peltoja pantiin pakettiin, kuhilaat katosivat, heinäseipäät korvattiin muovitötteröillä ja, mikä pahinta, avohakkuut alkoivat.

     Muutaman vuoden välein pläntti toisensa perään puhdistettiin puista. Jälki oli kamalaa. Louhikon, puoliksi kaatuneiden pikkupuiden ja risukkojen seassa törrötti muutama säälittävä siemenpuu.

     Millä oikeudella ymmärtämättömät kaavoitusviranomaiset ja ahneet maanomistajat tuhosivat meidän maisemamme, josta vuosikymmenten saatossa oli tullut huvilarakennuksen veroinen pysyvyyden symboli, puhisin itsekseni.

     Pari viikkoa sitten huomasimme järkytykseksemme, että metsä heti oman tontinrajamme takana oli poissa ollessamme kaadettu. Päiviteltyämme hetken muuttuneita valaistusolosuhteita ja korjuukoneen säikäyttämiä muurahaisia päätimme tehdä kävelyretken, jonka nimenomaisena tarkoituksena oli kauhistella eri-ikäisiä avohakkuita. Vaan toisin kävi.

     Muutaman vuoden ikäisellä hakkuualueella tiheä aluskasvillisuus oli jo peittänyt arvet. Flora oli monipuolistunut. Joukossa oli kukkivia kasveja ja uusien puulajien hentoja alkuja. Kymmenvuotinen raivio kasvoi jo ihan kunnollisen kokoista koivua, mäntyä, kuusta, haapaa, pihlajaa ja leppää.

     Symboliikka kääntyi päälaelleen. Vanha, pimeä ja tunkkainen kuusikko leimautui poistumassa olevien ja poistuneiden sukupolvien ympäristöksi. Nuori, valoisa ja raikas sekametsä oli ottamassa paikkansa uusien ja syntymättömien sukupolvien maisemana.