Monet uskovat tietävänsä totuuden. He perustavat käsityksensä omiin kokemuksiinsa ja tietoihinsa. Ne vaihtelevat totta kai olosuhteiden ja iän myötä. Mutta kussakin tilanteessa taipumus yleistää omat johtopäätökset koskemaan koko kansaa on edelleen vahva.

     Aikaisemmin olen moneen otteeseen kirjoittanut siitä kuinka ärsyynnyn lausunnoista, joissa joku toteaa kaikkien suomalaisten rakastavan maalaismaisemaa, omaa taloa ja saunaa järven rannalla.  

     Omasta puolestani säästän sanan rakastaa ylevämpiin yhteyksiin. Totean pitäväni kaupunkimaisemasta, kerrostalosta ja kylpyammeesta kolmannessa kerroksessa.

     Usko kansalliseen erityislaatuun on historiallinen trivialiteetti. Usko yksilöllisiin erityislaatuihin on nykyaikainen trivialiteetti. Usko kulttuurisiin erityislaatuihin on minun trivialiteettini.

     Paljon  ei asia tosin siitä selvene sillä ihmiset kuuluvat, harvoja laitoshoitoa tarvitsevia fundamentalisteja lukuun ottamatta, samanaikaisesti useampaan ryhmään, körttiläinen tosin harvempiin kuin kaupunkilainen.  

     Ryhmiä ei siis ole yksi eikä viisi miljoonaa, vaan jotain siltä väliltä. Yksikään ei edusta enemmistöä. Suomessa minkään puolueen kannatus ei yllä edes 30%:iin . 50%:a lähentelevä kannatus olisi oire siitä, että demokratia on vaarassa. Voima ei ole samanlaisuudessa vaan erilaisuudessa.

      Samanlaisuuden korostaminen on merkki kansallisesta valistumattomuudesta. Se ilmenee vieraan pelkona ja halveksuntana. Erilaisuuden hyväksyminen on alku kansalliselle valistuneisuudelle.  Se ilmenee vieraan suvaitsemisena ja kunnioittamisena.  

     Suomalaisilla on edessään pitkä taival.

*

Lapsena pidin oman osakulttuurini arvoja itsestään selvinä. Käsitykseni akateemisen yläluokan ja Helsingin ulkopuolisista maailmoista olivat hämäriä. Yhteydet eriasteisiin palveluskuntiin, talvisin kaupungissa ja kesäisin maalla, vahvistivat ennakkoluuloja.

      30-luvun Suomi koostui sosiaalisista ja maantieteellisistä isolaatioista. Heti sodan jälkeen vietimme kesää Kuhmoisissa. Paikalliset elivät omissa oloissaan ja suhtautuivat naapuripitäjien Jämsän ja Padasjoen asukkaisiin epäluuloisesti. Heille erilaisuudesta kertoivat murre-erot, jotka minun korvissani olivat olemattomia tai hiuksenhienoja.

     Tuolloin ja pitkään sen jälkeen enemmistö suomalaisista sai toimeentulonsa maataloudesta. Alun perin omien vanhempieni kaltaiset kaupunkilaiset suhtautuivat maalaisiin alentuvan hyväntahtoisesti.

     Talonpoikaistoa pidettiin lahjakkuusreservinä, josta degeneroitumisuhan alla elävä sivistyneistö ammensi tervettä verta.  Svinhufvudin tai Kallion maalaistaustaa ei pidetty esteenä nousulle valtakunnan korkeimpiin virkoihin. Elettiin rotuoppien aikaa.

     Työväestöä saatettiin arvostaa käsityöläisinä,  mutta heidän rekrytoimistaan johtaviin tehtäviin pidettiin vaarallisena. Kansalaissota oli tuoreessa muistissa.

     Tuolloin maalaisliitto oli vielä yleispuolue. Sen intressit olivat myös valtakunnallisia. Samoihin aikoihin kun nimi muutettiin ensin keskustapuolueeksi ja sitten keskustaksi, menettivät maalla asuvat enemmistöasemansa ja poliittinen painopiste siirtyi paikallisten intressien puolelle. Mikään sattuma tämä ei tietenkään ollut.

     Kekkosen valtakaudella puolueen suhteet oikeistoon kärjistyivät idänpolitiikkaa koskevien erimielisyyksien takia. Neuvostoliiton romahdettua on ikivanha maaseudun ja kaupunkien vastakohtaisuus noussut ajankohtaiseksi.

     Tai nostettu, sillä asialla ovat nimenomaan maalaiset. Perinteisen elämänmuodon heikennyksiksi koetut muutokset synnyttävät nostalgiansekaisia aggressioita. Kaupungit leimataan jälleen kerran epäkohtien tyyssijaksi muistamatta sitä, että huomattava osa pääkaupunkiseudun asukkaista on maaltamuuttajia. Monille heistä kaupunki on kehityksen ja uusien mahdollisuuksien paikka.

*

30-luvun loppuvuosina lopetin klassisen pianonsoiton, jota olin harjoitellut vastahakoisesti viisivuotiaasta saakka saksalaisen isoäitini johdolla. Aloin monien helsinkiläiskoululaisten lailla pimputella jatsia, omin päin ja tiukasti vanhemmiltani salassa.

     Myöhemmin osoittautui, että tästä alun perin mitättömästä sopivaisuusrajojen murtumasta oli seurauksena elämänpituinen harrastus kaikenlaiseen kevyeen musiikkiin. Aikanaan se merkitsi myös avausta amerikkalaiseen populaarikulttuuriin.

     Ensimmäinen särö perheen itsestään selvään kulttuuriperimään oli syntynyt. Tänään sen tärkeimmiksi piirteiksi ovat kuoriutuneet harrastus klassiseen musiikkiin ja älyllinen uteliaisuus.   

     Kolmatta vuotta kestäneen sotapalveluksen kuluessa sain ilman tietoisia ponnisteluja käsityksen siitä minkälaisia suomalaiset tuolloin olivat. Rivimiehenä tapasin upseereja ja lottia, maalaisia ja kaupunkilaisia, savolaisia ja pohjalaisia, työläisiä ja herroja, oikeistolaisia ja vasemmistolaisia, uskovaisia ja jumalanpilkkaajia, sotahulluja ja purnaajia.

     80-luvun alkuvuosina kuuluin yli neljä vuotta Nairobin suomalaisyhteisöön. Yllätyin siitä kuinka aggressiivisesti esimerkiksi länsi- ja itäsuomalaiset saattoivat vieraissa olosuhteissa suhtautua toisiinsa. Olin kierrellyt vuosikymmeniä maata ja tavannut erilaisia ihmisiä erilaisissa yhteyksissä. Silti pidin samanlaisuutta vallitsevampana piirteenä kuin erilaisuutta.

     Mutta en enää. Mikä sai mielen muuttumaan? 

     Ei suinkaan se, että olisin määrätietoisesti ottanut tehtäväkseni tavata mahdollisimman monien kotimaisten osakulttuurien edustajia. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän nojaudun kokemuksieni lisäksi epäsuoraan tiedonhankintaan ja päättelyyn.

     Eläytyäkseni kiekkoilijoiden ajatusmaailmaan minun ei tarvitse istua sekuntiakaan jäähallin hikisessä pukuhuoneessa kuuntelemassa pelaajien uhoilua. 

     Eläytyäkseni iskelmämusiikin ihailijoiden ajatusmaailmaan minun ei tarvitse istua sekuntiakaan Finlandia-talossa kuuntelemassa Eino Grönin laulua. 

     Eläytyäkseni heränneiden ajatusmaailmaan minun ei tarvitse istua sekuntiakaan suvijuhlien savisella pellolla kuuntelemassa jumalansanaa.

*

P.S. Olen aloittanut uutta kirjaa. Blogeja en silti aio lopettaa. Mutta arvelen tahdin harvenevan oleellisesti.