Edestakaisin näyttävästi karauttelevat lehmipaimenet ja raivokkaasti haukkuvat koirat pakottavat karjan portille. Lauma säntäilee paniikissa, silmät mulkoilevat, tanner tömisee ja hiekka pölisee. Ensimmäinen aitaus on väljä, seuraavat asteittain ahtaampia, kunnes leveyttä on vain yhden eläimen verran. Sekasorto on muuttunut järjestyneeksi jonottamiseksi kohti kuolemaa. Kyse ei ole John Hustonin lännenspektaakkelista, vaan joskus muinaisella viisikymmentäluvulla helsinkiläisissä leffateattereissa pyörineestä alkufilmistä. Maataloustuotanto oli tuolloin vielä merkittävä osa maailmantaloutta. Tämä nosti Argentiinan kansainvälisen elintasovertailun kärkisijoille.
Eikö vanhan miehen aivoissa ala jo olla niin ahdasta, ettei tilaa moiselle epäajankohtaisuudelle enää riitä? Hyvä kysymys. Vastaus on, että oltuaan pitkään unohduksissa kohtaus palautui muistiini assosiatiivisten ominaisuuksiensa vuoksi.
Aikanaan vanhan äitini kotikauppa korjattiin uuteen uskoon. Myyjien lukumäärä romahti. Henkilökohtaiseen palveluun tottuneena hän kieltäytyi keräämästä itse ostoksiaan ja vaati, että ne tuodaan hänen luokseen. Ensimmäisellä kerralla tämä onnistui. Toisella kerralla sääli vaihtui muminaksi dementiasta ja kauppa menetti vakioasiakkaansa. Vain yhden, mutta varmasti ei ainoan.
Nyt viimeisetkin lähikaupat on muutettu amerikkalaisen konseptin mukaisiksi. Viaton ostaja, sen jälkeen kun häneltä on riistetty oma tahto ja ihmisarvo, ohjataan pitkin vaihtoehdottomia reittejä kohti kassoja. Ahtaus ja ärtyisät katseet tekevät kääntymisen takaisin lähes mahdottomaksi.
Teurastamoanalogia toimii hätkähdyttävän osuvasti. Uhri säilyy juuri ja juuri hengissä – enää kaupalla ei ole varaa menettää yhtäkään asiakasta - lompakko sen sijaan ei. Mainoksilla peitettyjen entisten näyteikkunoiden ja tunkkaisten sisätilojen lisäksi hintataso on huomattavasti korkeampi kuin vaikkapa Stockmannin herkussa.
Tästä kärsivät köyhimmät kansalaiset, autottomat ja liikkumiskyvyltään rajoittuneet, ennen kaikkea vanhukset. Televisiossa loppumattomasti toistettu hokema siitä, että tärkeintä kaupalle on palvelu, palvelu ja palvelu, paljastuu irvokkaaksi propagandaksi.
Kritiikin torjuu kaupan pulska edustaja väittämällä, että elämme kilpailutilanteessa eikä vaihtoehtoja ole. Tätä en niele. Enkä myöskään sitä, että liikemies haluaa rakentaa järjettömän suuren kaupallisen katiskan Vihtiin ja yrittää maksimoida voittojaan siirtämällä haitalliset seuraukset yhteiskunnan maksettavaksi.
Tämä on kantani siitä huolimatta, että joudun olemaan samaa mieltä ministeri Vapaavuoren kanssa. Mitä minulla on häntä vastaan? Ei oikeastaan muuta kuin epäilys siitä, että mies on intellektuelli vain tässä asiassa.
Oma ideaparkkini on laadultaan puhtaasti henkinen, vailla voitontavoittelun häivääkään. Ehdotan, että kauppaketju Alepa vaihtaa nimekseen Valepa.