Suomen Kuvalehti haastattelee Jorma Ollilaa. Kaksi haastattelijaa, toinen tunnettu ministeri ja toinen tunnettu journalisti, kansikuva ja keskiaukeama kertovat jo ennen kuin lukija ehtii tutustua tekstiin, ettei kyseessä ole mikä tahansa rutiinijuttu. Maan tunnetuin viikkolehti ja maan tunnetuin yritysjohtaja kohentavat arvovaltaansa lisätäkseen menekkiään, edellinen kotimaisilla ja jälkimmäinen kansainvälisillä markkinoilla. Molemmat hyötyvät.
Ollila puhuu syvällä rintaäänellä maailman kasvavasta energiantarpeesta ja ilmastonmuutoksesta. Lievästi vihertävät argumentit ja modernistiset uhkakuvat ovat sinänsä viisaita, mutta valistuneelle kansalaiselle kohtalaisen tuttuja. Jälkiä kansainvälisen öljy-yhtiön hallituksen puheenjohtajan erityisestä tietämyksestä tai ymmärryksestä ei näy.
Haastattelun kiinnostavuus ei mielestäni perustukaan siihen mitä haastateltava sanoo, vaan siihen mitä hän ei sano.
Vaille mainintaa jäävät öljypolitiikka toistuvien maailmanlaajuisten kriisien aiheuttajana, diktaattorien suosiminen, tulojen valuminen eliittien taskuihin, enemmistöjen kurjistuminen ja ympäristöjen tuhot tuottajamaissa. Samoin kuin keinot tällaisten epäkohtien korjaamiseksi.
Käytännössä etusijalla ovat lyhyen tähtäyksen strategiset edut ja voitontavoittelu. Pitkän tähtäyksen eettiset päämäärät menettävät uskottavuuttaan ja muuttuvat algoremaiseksi taivasteluksi. Joku saattaa löytää puheenvuorosta Shellin toimintaa puolustelevia propagandistisia sävyjä.
Totta kai puheenjohtajan velvollisuus on varjella oman yhtiönsä mainetta. Kännykkämies on kännykkämies, öljymies on öljymies. Näin sanovat ne, jotka haluavat riisua Ollilan hartioilta teräsmiehen viitan ja korvata sen valtiomiehen viitalla – tiedossani ei ole kuuluuko asianomainen itse tähän joukkoon.
Kaikki kunnia Jorma Ollilan saavutuksille. Hänen uransa on vakuuttava näyttö siitä kuinka huomattavia tuloksia otolliset olosuhteet, oveluus ja firman edun häikäilemätön ajaminen voivat tuottaa.
Kannattajilta on kuitenkin jäänyt huomaamatta, että tarvitaan vielä yksi asia. Eli oivallus siitä, että ilman valmiuksia ottaa oman työpaikan intresseistä piittaamattomia riskejä viitta ei vaihdu.
Ensimmäinen ele tähän suuntaan, tosin vain symbolinen ja rahallisesti naurettavan pieni, olisi ollut kieltäytyminen Nokian hallituksen puheenjohtajuudesta maksettavan palkkion korottamiselta.