2/2

Edellisen blogini lopussa lupasin järjestää toisen pienoisvisailun siitä miksi Helsingin kantakaupungin itä- ja länsipuolen koordinaatistot poikkeavat toisistaan. Tämä jäi kuitenkin aikomukseksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei yksinkertaisintakaan kyselyä voi järjestää, jollei kysyjä itse tiedä oikeaa vastausta.

     Vaihtoehdot eivät nykyisessä joko tai - maailmassa kelpaa. Puhumattakaan epävarmuudesta, joka tulkitaan hatarasti verhotuksi tietämättömyydeksi.

     Lukijan on siis pakko tyytyä oman ajatuksenjuoksuni esittelyyn. Olen kiitollinen jos joku minua tietäväisempi vaivautuu oikomaan pahimmat mutkat.

Ehrenström tuskin teki mitään pelkästä päähänpistosta tai vaihtelunhalusta. Kaupunkitaiteellisen jännitteen itsetarkoituksellinen synnyttäminen ei varmaan sekään ollut kenraalin ensisijainen tarkoitus. Päättelin, että syiden on täytynyt olla konkreettisempia ja rationaalisempia.

     Niemen länsipuoli oli tuolloin rakentamatonta, mutta ei kokonaan käyttämätöntä aluetta. Vuonna 1710 rutto tappoi 2/3 kaupungin asukkaista eli noin 1200 ihmistä. Heidät haudattiin nykyisen Vanhan kirkon puiston alueelle, kauas silloisesta Helsingistä. Vuonna 1790 hautausmaa virallistettiin. Tämän vaiheen hautakiviä on puistossa vieläkin jäljellä.

     Aluetta sivusi maantie, joka sijaitsi nykyisen Bulevardin paikalla. Se ohitti Punavuoren kalliot ja oli siten sekä luonteva että lyhyt yhteys asutusta kaupungista lännenpuoleiseen satamaan Hietalahden poukamassa. Ei siis ehkä ollut sattuma, että Ehrenström valitsi uuden kaupunginosan perussuunnaksi juuri tämän reitin ja korosti sen merkitystä puurivistöin.

     Kartta kertoo, että Töölönlahti jää sopivasti koordinaatistojen väliseen kiilaan. Nykyisen Mannerheimintien paikalla sijainneesta maantiestä muodostui näin molempia kaupunginosia erottava (tai yhdistävä) pääväylä. Esplanadimainen kaksoiskatu puistoineen oli vakuuttava osoitus siitä kuinka taitavasti Ehrensvärd osasi hyödyntää kaupunkirakenteen symbolista potentiaalia.

     Tällainen hierarkkinen ymmärrys puuttui sen sijaan niiltä, jotka vuonna 1935 päättivät kaataa silloisen Heikinkadun puiston puut raitiovaunujen tieltä. Toimenpide muutti kadun luonnetta pysyvästi. Tänään, yli 70 vuotta myöhemmin, alennustila jatkuu edelleen; suhteellisesti katsoen temppu oli yhtä raju kuin jos se nyt kohdistettaisiin Kappelin ja Ruotsalaisen teatterin väliseen puistoon.

     Artikkelissaan Helsingin asemakaava vuosina 1812-17, Margareta Muthreich (Entisaikojen Helsinki VIII, Helsinki-Seura 1970, s. 211-13) mainitsee, että Ehrenström joutui mukaan Helsingin kaavasuunnitteluun sydäntalven aikaan. Kaupungin lumipeite, jota kasvihuoneilmiö ei vielä ollut ohentanut, saattoi antaa väärän käsityksen topografiasta. En tiedä pitikö tämä paikkansa myös läntisen kaupungin eli Uudenmaan esikaupungin osalta. Mutta pelkkä mahdollisuus päästi mielikuvitukseni valloilleen.

Pakkasaamun valjetessa jono suuntaa kulkunsa ensin länteen ja sitten hautausmaan kohdalla kohti pohjoista. Ensimmäinen reki raivaa tietä ja pakottaa maalaiset hankeen. Toisessa seisoo kenraali pystykauluksessaan ja kolkkahatussaan, paukuttelee ratsupiiskaa ja huutaa: ei sinne, satans dumskallar, vaan tänne. Takana apumiehillä ja välineillä lastatut reet yrittävät pysytellä vauhdissa. Kulkuset kilisevät, jalakset kirskuvat, hevoset korskuvat ja kuskit kiroilevat. Kalpean talviauringon kääntyessä laskuun kenraali lysähtää penkille ja sanoo, että nyt käännytään takaisin, ehtiihän lopun tammefan katsoa toistekin. Adjutantti tekee kunniaa ja ojentaa kenraalille taskumatin. Toinen kerta ei milloinkaan toteutunut.

     Voisiko tässä piillä syy siihen että Yrjönkatu, käyttäydyttyään ihan kunnolla aina Kalevankadulta nousevan ylämäen päälle, menettää yhtäkkiä malttinsa, kääntyy jyrkästi vasemmalle, katuu heti ja jatkaa uutta linjaa pitkin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut?