Kolumnissaan Hus och ohus (Hbl 8.8.07) FST:n kulttuurituottaja Stefan Brunow tuomitsee nykyaikaisen arkkitehtuurin yhdellä lauseella rumaksi. Hänen mukaansa viimeinen ajattomasti kaunis rakennus Suomessa on Sokoksen tavaratalo vuodelta 1939. Väite on kategorinen, mutta ei yllättävä. (Mutta miksi juuri Sokos? Stadion olisi ollut osuvampi esimerkki).
    Suuren yleisön vihamielinen suhde moderniin arkkitehtuuriin ei ole uutinen. Päinvastoin kuin Brunow väittää, rajakohta ei ollut sota. 50-luvulla arkkitehtuuria ja arkkitehtien ammattitaitoa arvostettiin, ei tosin enää yhtä paljon kuin vuosisadan alun kulta-aikana.
    Murros tapahtui 60- ja 70-luvuilla suuren maaltamuuton ja elementtirakentamisen myötä. Arkkitehdit eivät pystyneet vastaamaan uusiin haasteisiin. Siitä alkoi taantuminen, jonka tuloksena arkkitehteja pidetään nyt lähinnä esteettisinä hupsuina.
    Arkkitehdit itse ovat vahvasti osasyyllisiä. Koulutusta on uusittu, mutta päähuomio on kiinnitetty tietokoneohjatun suunnittelun kaltaisiin teknisiin asioihin. Muuttuneista reunaehdoista ei ole osattu tai haluttu ottaa oppia. Muotivirtausten kritiikitön seuraaminen jatkuu.
    Monien muiden lailla Brunowin aggressio henkilöityy Alvar Aaltoon. Meillä hänen asemansa on suvereeni. Myös kansainvälisesti hän kuuluu modernin arkkitehtuurin harvalukuiseen kärkijoukkoon, eikä tämä ole vain arkkitehtien mielipide. Maine ei perustu tyyliseikkoihin vaan  nimenomaan hänen töidensä ihmisläheisyyteen. Tähän kvaliteettiin verrattuna huono akustiikka tai käyristyvät laatat ovat sittenkin vain yksityiskohtia.  
    Aallon valitseminen ruman arkkitehtuurin symboliksi ei anna kulttuurituottajan arvostelukyvystä hyvää kuvaa.
    Arkkitehtuurin adjektivisointi on kaikin mokomin ongelmallista.
    Yhtä taloa yksi pitää kauniina, koska turvalliseksi koettu koti tai työpaikka sijaitsee siellä. Toista toinen, koska se on korkealle arvostetun instituution tyyssija – kahdenkymmenenviiden vuoden takaisen lukijaäänestyksen ylivoimainen voittaja oli Eduskuntatalo. Kolmatta koska siellä pidettiin hirveän onnistunut kissanäyttely. Neljättä koska sen historia kiehtoo mieltä.
    Yhtä taloa yksi pitää rumana, koska inhottava esimies asuu siellä. Toista toinen, koska se  on kaukana eikä parkkipaikkaa löydy. Kolmatta koska lähistöllä ei voi olla törmäämättä maahanmuuttajiin. Neljättä koska vahtimestarin turpea kämmen estää sisäänpääsyn.
    Vain harvat muodostavat käsityksensä pelkästään arkkitehtonisten arvojen perusteella. Symboliikka voittaa esineellisyyden.
    Brunow puhuu taloista ystävinä. Parhaimmilla on tiilipuku, graniittijalat, kreikkalainen profiili tai hellyttävät silmät. Olen vielä vähemmän innostunut talojen kuin eläinten humanisoinnista. Talot ovat taloja, eivät ihmisiä eivätkä koiria.
     Jos minun olisi pakko kuvailla arkkitehtuurin korkeaa laatua yhdellä adjektiivilla olisi se tarkoituksenmukainen, hienommin sanottuna funktionalistinen. Ei ole sattuma, että käsite on oleellinen osa modernin arkkitehtuurin historiaa.
    Mutta eihän asia tuosta juuri selvemmäksi tullut, ihmettelee lukija, ja on oikeassa. Arkkitehtuuri kuuluu niiden ilmiöiden joukkoon, joiden sisältö ei avaudu yhdellä, sadalla eikä tuhannella sanalla. Tarvitaan kirjoja, tutkimusta ja muutamia tuhansia vuosia aikaa. Eikä yksimielisyyttä silti saavuteta.
    Tuoreena esimerkkinä nykyarkkitehtuurin kehnosta laadusta Brunow mainitsee Kuntien eläkevakuutuksen toimitalon Unioninkatu 43:ssa. Minunkin mielestäni se on ruma.