Ekbergin kahvilassa käyn silloin tällöin. Tai Café Ekbergissä, jos haluan kunnioittaa kaupungin vanhimman kahvilan historiaa. Ja miksi en haluaisi, koska taloon liittyy myös tilkkanen henkilökohtaista historiaani. Isäni asui siellä viimeiset vuotensa vuokralla, avarassa asunnossa,  jonka omistivat fröknarna Ekberg.

     Mutta en minä nostalgisista syistä siellä vieraile. Sijainti vaikuttaa kahvilan valintaan. Akateemisen Aalto-kahvila ei kuuluu suosikkeihini sen takia, että kalusteet ovat mestarin suunnittelemia, mukaan lukien kömpelöt ja vaikeasti liikuteltavat tuolit. Eikä myöskään siksi, että siellä tapaa tuttuja ja näkee kuuluisuuksia.

     Syy on käytännöllisempi. Suoritan usein ruokaostokseni sisäyhteydessä sijaitsevassa Stockmannin herkussa. Menomatkan kävelen. Täydestä kassista ja laiskuudesta johtuen turvaudun paluumatkalla ratikkaan.

     Kauhulla ajattelen hetkeä, jolloin 3T muuttaa reittinsä eikä enää kulje Stockmannin ohi. Tavaratalo menettää joukon töölöläisiä asiakkaitaan, joiden ostovoima minua lukuun ottamatta kasvaa samassa tahdissa kuin asuntojen hinnat nousevat. Mitä liikkui päätöksentekijöiden aivoissa vai liikkuiko mitään?

     Onneksi Ekbergiltä pääsee jatkossakin pois numeron 14 entisellä johdinautolla. Mutta ruokakauppa on aivan liian kaukana. Ainoa yhteinen tekijä Aalto-kahvilan kanssa on pöytiin tarjoilu. Se tuo mieleen keskieurooppalaisen kahvilaperinteen ja miellyttää minua huolimatta hinnoista, joita arveluni mukaan on korotettu kuluja enemmän.

     Sekin miellyttää minua, että joukossa on myös vanhempia tarjoilijoita, joita tunnistan vuosien takaa. Päinvastoin kuin suosiostani kilpailevassa kahvilassa, missä tarjoilijoiksi naamioituneet opiskelijatytöt vaihtuvat yhtä tiheään kuin minä käyn siellä.

     Kahvilan perällä, buffet-tiskin oikean pään takana, on muutaman pöydän sisältävä syvennys. Myös siellä akustiikka on kurja. Katto kaartuu molemmissa päissä, mistä johtuen kuulen kaukaisimmassa pöydässä istuvan miehen suomenkielisen yksinpuhelun paremmin kuin naapuripöydässä istuvien ruotsinkielisten tyttöjen tirskahdustensekaiset puheet.

     Peräseinällä on maalaus. Siinä näkyy pätkä Aleksia, nykyisen Keskuskadun paikalla sijainnut rakennus ja suurikokoinen teksti Café Ekberg. Siis tilanne ennen Bulevardille tapahtunutta pakkomuuttoa vajaat sata vuotta sitten.

     Harvalukuiset ihmiset historiallisissa asuissaan täplittävät sateesta kiiltävää  katua ja taaempana näkyy raitiovaunu. Kuvassa se totta kai on pysähtynyt, mutta liikkuiko se silloin kun taiteilija maalasi taulua? Ei liikkunut, väitän itsevarmasti. Mistä sinä sen voit tietää, ihmettelee alter egoni lievästi närkästyneenä. Siitä ettei raiteita näy missään, vastaan voitonriemuisesti.

     Kärpänen lentelee levottomasti ympärilläni odottaen pääsyä pullanmurujen kimppuun. Kosmologiaohjelman innoittamana ajattelen happamasti, että otus oli olemassa miljoonia vuosia ennen ihmistä ja tulee olemaan olemassa miljoonia vuosia sen jälkeen kun ilmastomuutos on tappanut viimeisen ihmisen.

     Kärpänen laskeutuu röyhkeästi kahvikuppini reunalle. Kärpänen tuijottaa minua ja minä tuijotan kärpästä. Siirryn nykyhetkeen ja lähetän terveisiä Sofi Oksaselle.