Päätin viimeviikkoisen blogini (Maisema 3.7.) haavikkomaiseen metsävertaukseen. Normaalisti uuden aiheen valinta valtaa mielen. Tällä kertaa en kuitenkaan löytänyt kytkintä ja symbolivaihde jäi päälle.

     Yhä useammin olen viime aikoina havainnut, että joku uudeksi kuvittelemani ajatus esiintyy vuosien takaisissa teksteissäni. Siirsin metaforan oman pääni sisään ja kysyin löytyisikö sieltä karsimisen tarvetta; avohakkuuseen en sentään tohtinut ryhtyä.  

     Vastaus oli myönteinen. Jo ensimmäisellä leimausretkellä kliseiksi kangistuneita ennakkoluuloja kertyi usean blogillisen verran. Seuraavassa muutamia poimintoja. 

     Armeija on sittenkin tarpeen. Ei perinteisten puolustustehtävien vaan öljyvahinkojen siivoamisen ja kansainvälisen uskottavuuden vuoksi.

     Kehitysyhteistyön osuuden nostaminen 0,7 %:iin on sittenkin tarpeen. Ei perinteisten avustustehtävien vaan kotimaan työllisyyden tukemisen ja kansainvälisen uskottavuuden vuoksi.

     Kansainvälinen uskottavuus on sittenkin tarpeen. Ei perinteisen itsekehun vaan ulkomaankaupan kasvattamisen ja Natojäsenyyden torjumisen vuoksi.

     Ilmastonmuutos on sittenkin todellinen. Ei perinteisten asiantuntijaväitteiden vaan ihmiskunnan sietokyvyn ja kuolemanpelon testaamisen vuoksi.

     Espoossa voi sittenkin asua. Ei perinteisen taloviidakon vaan eksoottisen kokemuksen ja yksilön sietokyvyn testaamisen vuoksi.   

     Maalla voi sittenkin asua. Ei perinteisen idyllin vaan valtuustopaikan takana häämöttävän eduskuntapaikan ja maasturihankinnan oikeuttamisen vuoksi.

     Arkkitehdeissä on sittenkin jotain hyvää. Ei perinteisen luovuuden vaan käytännöllisen ammattitaidon ja kokonaisuuksien hallinnan vuoksi.

     Ooppera on sittenkin tarpeen. Ei perinteisen taidenautinnon vaan kansainvälisen uskottavuuden ja vaikeasti työllistettävien taiteilijoiden vuoksi.

     Runoillat ovat sittenkin tarpeen. Ei perinteisen eläytymisen vaan huonosti myyvien runoilijoiden ja kustantajien imagon vuoksi.

     Kirjat vailla huumoria ovat sittenkin tarpeen. Ei perinteisen tiedonjanon vaan vähään tyytyvistä lukijoista ja välinpitämättömistä kustantajista koostuvan enemmistön vuoksi.

     Mutta kahdessa kohteessa en anna tuumaakaan periksi.

     Toinen on se kalasilmäinen juristi, joka ahneuksissaan riisti kaupunkilaisilta oikeuden nauttia Rautatalon sisähallin ainutlaatuisesta miljööstä.

     Ja toinen on Kepu.