Tänään jouduin vihdoin antamaan myöten viikkoja jatkuneelle houkutukselle. Mistä on kyse?    

     Jostain teknisestä: 

     Uuden auton hankinnasta. Ei, sillä vanhassa vara parempi.

     Uuden television hankinnasta. Ei, sillä nykyisellä ikää on parisen kuukautta.

     Uuden tietokoneen hankinnasta. Ei, sillä nykyisellä on ikää parisen viikkoa.

     Jostain syötävästä:

     Pikamatkasta pariisilaiseen osteriravintolaan. Ei, vaikka nyt onkin sesonki.

     Stokkan herkun muhkeasta sisäfileestä. Ei, sillä se on mennyttä aikaa.

     Aalto-kahvilan makeasta Berliinin munkista. Ei, sillä se on huono tapa.

     Jostain kulttuurisesta:

     Kristian Smedsin Tuntematonta käsittelevästä blogista. Kyllä, sillä kukaan ei näytä suhtautuvan esitykseen samalla tavalla kuin minä.

     Katselitko sen teatterissa, televisiossa vai molemmissa, kysyy lukija. En kummassakaan, vastaan minä. Muutamat välähdykset, arvostelut ja keskustelut riittivät. Olen nimittäin vihdoinkin saavuttamassa sen (messiaanisen) tason, jolle isäni ylsi minua huomattavasti nuorempana. Romaanista hänen tarvitsi lukea ensimmäinen, yksi keskeltä ja viimeinen sivu muodostaakseen horjumattoman käsityksensä sen laadusta.

     Katsomattomuuden tueksi voin viitata historiaan. SAFAn tavanmukaisesti kostean illanvieton päätteeksi joukko arkkitehteja jäi Taidehallin eteiseen riitelemään vastikään ilmestyneestä Tuntemattomasta. Tilanteen kärjistyessä kysäisin kuinka moni on lukenut kirjan. Kävi ilmi, ettei kukaan, en myöskään minä.

      Edvin Laine poimi versioonsa selviytymiskykyä ja rohkeutta, persoonallisia yksilöitä ja huumoria, uhrimieltä ja sankaruutta. Valinnat vastasivat monien sodassa mukana olleiden ihmisten tuntoja. Aikaa myöten filmistä on tullut, tai tehty, klassikko siinä kuin itse kirjasta.

      Kommunisti en ollut enkä ole vieläkään, mutta jo alun perin minua häiritsi sodanvastaisten elementtien jättäminen vähemmälle huomiolle tai puuttuminen, vaikka niitäkin Linnan teoksesta löytyy. Tulkinta ontui vasenta jalkaansa.

      Smeds poimii versioonsa sodan vastaisuutta ja kurittomuutta, esimiesten ja auktoriteettien solvaamista, purnaamista ja kiroilua. Valinnat vastaavat varmaan sellaisten turhautuneiden nuorten tuntoja, joille viime sodat ovat yhtä kaukaista historiaa kuin Krimin sota meille.

      Veteraanijäärä en ole enkä ole milloinkaan ollut, mutta nyt minua häiritsee Laineen korostamien elementtien jättäminen vähemmälle huomiolle tai puuttuminen, vaikka niitäkin Linnan teoksesta löytyy. Tulkinta ontuu oikeaa jalkaansa.

     Totta kai tasajalkainen tulkinta on jatkuvasti pakeneva synteesi kaikista versioista, joka kiinnostaa vain tulevia tutkijoita, jos heitäkään. Omasta puolestani voin kuitenkin kertoa, että paremmin menisi perille sellainen esitys, jossa räiskettä, melskettä ja meteliä on vähemmän kuin mitä Smeds on katsonut välttämättömäksi.

      Paukauttamalla kriitikkoja ja yleisöä päähän ohjaaja on halunnut erottautua joukosta ja rakentaa omaa uraansa siinä kuin Turkka tai Kirkkopelto aikanaan. Minun kaltaisteni ulkopuolisten teatteriharrastusta se tuskin lisää. Mikä tietenkään ei ole eikä milloinkaan ole ollut Smedsin kaltaisten itseriittoisten taiteentekijöiden tavoite.