Varhaisimmat kokemukseni puistosta liittyvät siihen, että jouluaaton vietto alkoi käynnillä Vanhassa kirkossa. Perheen ja jumalanpalveluksen rutiineiksi muuntuneet perinteet kohtasivat toisensa. Talvihämärän puiston ja kirkkaasti valaistun sisätilan kontrasti loivat tunnelman. Uskonnollista vakaumusta emme tarvinneet. Kukaties sitä eivät tarvinneet myöskään seremoniamestareina toimineet kirkonmiehet.
Koulumatkani Pietarinkadulta SYK:n sittemmin purettuun rakennukseen Yrjönkadulla sivusi puistoa. Kivikaupungista poikkeava ympäristö, suuret puut, hiekkakäytävät ja vinossa törröttävät hautakivet eivät kiinnostaneet, puiston historia vielä vähemmän.
Ajatus pyöri tärkeämmissä asioissa. Taskuraha ei riittänyt himoitsemaani hillomunkkiin ja kadehdin vauraita luokkatovereitani.
Niin siinä sitten kävi, että törmäsin hajamielisyydessäni lyhtytolppaan. Peitin haavan baskerilla. Pois hattu päästä, komensi opettaja. Valehtelin saaneeni vamman luistinradalla ja pitäväni päähinettä lääkärin määräyksestä. Sain luvan.
Ilman auktoriteetin huijauksesta koitunutta mielihyvää tapaus olisi tuskin tarttunut pikkupojan muistiin.
Joukko arkkitehtuurin opiskelijoita värjötteli pienen kappelin luona Yrjönkadun ja Lönnrotinkadun risteyksessä. Ihmettelimme miksi rakennustaiteen historian professorimme Carolus Lindberg oli katsonut ekskursion tarpeelliseksi, vaikka näyttävämpiä ja moderneimpia kohteita olisi ollut runsaasti tarjolla.
Motiiviksi ei mielestämme riittänyt se, että suunnittelija oli Engel. Eikä sekään, että kappeliin haudattu kauppias Johan Sederholm oli pystyttänyt itselleen Suurtorin eli nykyisen Senaatintorin kulmaukseen rakennuksen, jota pidettiin ja pidetään yhä kantakaupungin vanhimpana kivitalona.
Vuosien mittaan puisto ja kirkko olivat helsinkiläisen nuorukaisen mielessä sulautuneet kaupunkiympäristön itsestään selväksi osaksi.
Parkkeerasin auton Yrjönkadulle ja kävelin puiston halki kohti Ekbergin kahvilaa. Lähestyessäni Annankatua näin tyttöjoukon, joka oli levittäytynyt kookkaan muistomerkin päälle viettämään rattoisaa iltapäivää.
Ensin ajattelin suhtautua asiaan olan kohautuksella, mutta äänekäs kikatus ja nurmikolle heitetyt tyhjät juomapurkit muuttivat mieleni. Menin heidän luokseen ja huomautin, ettei hauta ole sopiva leikkipaikka.
Ei me tiedetty, he sanoivat, keräsivät kamppeensa ja poistuivat. Nykynuoriso tottelee mutta ei osaa lukea, ajattelin nyrpeästi.
Olin ohittanut muistomerkin satoja kertoja, päätellyt ulkoasusta että kyseessä on hauta, mutta en ollut vaivautunut selvittämään minkä vuoksi ja milloin se on rakennettu. Kumarruin ja luin kivipaateen hakatun tekstin.
Totesin, että se kunnioittaa Helsingin valtauksessa vuonna 1918 kaatuneita saksalaisia sotilaita. Nykyvanhus komentelee mutta ei viitsi lukea, ajattelin nyrpeästi.
Olin hämärästi tietoinen siitä, että isäni vanhemmat Otto ja Greta Nevanlinna perheineen olivat asuneet Yrjönkadulla jossain puiston varrella sijaitsevassa kolmesta kivimuurista, kuten niitä puutalovaltaisessa kaupungissa tuolloin kutsuttiin.
Tutkin asiaa ja onnistuin selvittämään, että kyseessä oli numero 13 eli nk. Uuden Suomen talo. He muuttivat Joensuusta vuonna 1903, kuvittelin että tämä oli heidän ensimmäinen asuinpaikkansa Helsingissä ja olin väärässä.
Kävi ilmi, että aluksi he asuivat Liisankadulla sijaitsevan kivimuurin neljännessä kerroksessa. Vuonna 1910 perheen 13-vuotias tytär jäi matkallaan SYK:hon Vladimirinkadun (nykyään Kalevankatu) mäessä raitiovaunu numero kuuden alle ja toinen jalka jouduttiin amputoimaan polvesta alaspäin.
Tästä päättelin, että Yrjönkadun asunnon on täytynyt olla ensimmäisessä kerroksessa. Liisankadun asunnon Otto tarjosi vuokralle hintaan 1750 mk vuodessa, nykyrahassa vajaat 600 € kuukaudessa.
Suhteeni puistoon on saanut uusia ulottuvuuksia. Omien kokemuksieni ja historiallisten tosiseikkojen kautta olen halunnut osoittaa, että Vanhan kirkon puisto on verrattomasti osuvampi nimi kuin pelkästään alkuvaiheeseen viittaava Ruttopuisto.
