Ensimmäisen tartunnan kahvilainstituution helsinkiläiseen versioon kuudentoista ikäinen koulupoika sai vuonna 1941. Nopea kävely pitkin Neitsytpolkua ja Kasarmikatua, Espan yli Kluuvikadulle, käännös oikeaan päin ja suoraan Fazerin toiseen kerrokseen. Katutaso oli varattu maksukykyisille asiakkaille. Kuppi korviketta ja vesilasi tarjoilijalta, ylihintainen pillitupakka portsari Kallelta, jos sattui olemaan vapaalla jalalla. Lopuksi pari flaneerauskierrosta Espalla sinisiksi töhrittyjen katulamppujen aavemaisessa valossa, ruotsinkielisten tyttöjen etäistä ihailua ja saksalaissoltulta pummattu pöllitupakka.

     Vuonna 1955 karsintakurssin vetäjiksi valitut kolme nuorta arkkitehtia siirtyi työpäivän päätteeksi vastikään perustettuun Café Ursulaan Kaivopuiston rannassa. Tarjoilusta huolehtivat kansallispukuiset neidot. Osoittautui, että osa kuului pyrkijöiden joukkoon. Arvoitukseksi jää olivatko he hyväksyttyjä, hylkäykseen alistuneita vai niitä harvoja koulujensa priimuksia, jotka kuultuaan kielteisen päätöksen saivat hysteerisen kohtauksen.

     Café Colombia, sisäänkäynnit sekä Aleksilta että Keskuskadulta. Tämä teki mahdolliseksi maksamatta jättämisen, mutta vasta romaanihenkilöni Hjalmar uskalsi toteuttaa sen. Miksen minäkin saisi syyllistyä tekstimainontaan?

     Café Colombia Rautatalon toisessa kerroksessa. Alvar Aallon hieno interiööri, suihkulähde ja Marimekko naapurissa. Rahanahne omistaja lopetti sen vuonna 1985 ja menetti tuhansien eurojen arvoisen brändin.

     Kino Palatsin purkaminen vuonna 1965 oli menetys, jota kompensoivat muiden leffateatterien nykyistä huomattavasti suurempi lukumäärä sekä tieto siitä, että tontille nousee mestari Aallon suunnittelema rakennus. Lopputulos ylitti odotukset.

     Akateeminen kirjakauppa erottuu alan muista toimijoista arkkitehtuurinsa takia. Tärkeä elementti on vuodesta 1986 lähtien ollut Aalto-kahvila. Kirjakaupassa kävijät poikkeavat kahvilassa ja kahvilassa kävijät poikkeavat kirjakaupassa. Symbioosi lisää sekä viihtyvyyttä että myyntiä. Olisiko aika kypsä harkita uudelleen yhteyden avaamista Rautatalon atriumiin?

     Eräs seuraus siirtymisestä Bonnierin omistukseen on se, että johtajaksi on valittu liikeihminen eikä Nenno Suolahden, Jorma Kaimion tai Nalle Nybergin kaltainen kulttuuripersoona. Tarkoittaako tämä sitä, että kirjakaupan rooli rahantekovälineenä korostuu ja kilpailuetu Suomalaiseen nähden vaarantuu? Toivottavasti ei. 

     Aalto-kahvila ja Café Ekberg erottuvat edukseen myös pöytiintarjoilun vuoksi, vaikka alati vaihtuvien nuorten tarjoilijattarien ystävällisyys ei aina jaksa korvata palvelun hitautta. Silloin on hyvä muistaa, etteivät korkean luokan kahvilat ole kärsimättömiä kävijöitä varten.

     Kirjakaupan puutteen korvaavat Ekbergin ylivoimaisen pitkät juuret, historiaa tihkuva sijainti ja Bulevardin suuret puut. Sekä se tosiseikka, että isäni asui aikoinaan samassa talossa. Astuessani kahvilaan saatan yhä nähdä peräseinän syvennyksessä istuvan yksinäisen Paavo Haavikon.

     Helsingin charmi ei mielestäni johdu merinäköalasta eikä helposta pääsystä Nuuksion korpeen tai Sipoon maalaisidylliin. Toisaalta tiedän, että monet asukkaat arvostavat luonnon läheisyyttä enemmän kuin tiheää kahvilaverkostoa. Ehkä yksimielisyyden puute, erimielisyydet siitä mikä on tärkeää ja mikä ei, on se perusominaisuus, jonka takia Helsinki on kaupunki eikä kylä.