Ovikello soi kling-kling. Ääni lähti mekaanisesta laitteesta, sellaisesta jossa rapun puolella oli edestakaisin kääntyvä sormilevy ja tampuurin puolella pullea kello-osa, mutta vain jos kuori oli ruuvattu oikealle etäisyydelle, ei liian kireälle, jolloin kirkas helähdys muuttui tylpäksi surinaksi, eikä liian löysälle, jolloin se putosi lattialle ja kieri naulakon alle.

     Vanhoissa taloissa malli voi edelleen olla käytössä. Mutta silloin muita vaihtoehtoja ei vielä ollut. Oikein arvattu. Tapaus sijoittuu tosiaan tukevasti kolmekymmentäluvun puolelle.

     Minä avaan, sanoi äitini ja lisäsi itsekseen försenar sej som vanligt. Tunnistin tulijan Tant Ernaksi, vai olisiko sittenkin ollut Tant Agda, ikivanha eli äitini ikäinen, ravisteli vettä sateenvarjosta ja lausahti anteeksipyytävästi:

     -     Ja sku ha buda fara me spåra.

     Kymmenvuotias minä ei mielellään sanonut toisella kotimaisella muuta kuin gudaa eikä juuri enemmän ensimmäiselläkään. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia, vaikka kyseessä oli virallista ruotsia vain etäisesti muistuttava Helsingin-ruotsi. Olin epämääräisesti tietoinen tulijan sijainnista meidän perhettä lievästi alhaisemmalla koulutustasolla.

     -     Int sku de vara nån konst i leva om man visste allt på förhand.          

     Vastapäisen ammattikoulun työnjohtajan Jonssonin kieli ja filosofinen huomautus eivät kertoneet minulle alhaisemmasta vaan erilaisesta koulutustasosta. Hänen olemassaolonsa tarkoitus oli suoriutua leikitellen herrasväelle ylivoimaisista remonttitehtävistä.

     Ruotsien valikoimaa kartuttivat saksalaisittain tomerasti puhuva isoäitini, serkkuni Birgerin toteamus puhelimessa Pappa sitter på tuppen o lääser Ajan Suunta, venäläisittäin pehmeästi ääntelevä fru Belaieff, yksinkertainen halkomies, jonka ainoa lause oli när ska ja komma sekä puolikielinen viipurinsaksalainen Tante, jonka kutsuhuuto Mamma rufte dej jaksoi huvittaa äitiäni vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

     Arki määritti suhdettani kieliin. Vanhemmat keskenään ja äiti kahdelle vanhemmalle veljelleni puhuivat ruotsia. Isä puhui suomea kaikille lapsille, äiti minulle ja pikkusiskolleni. Elettiin keskellä suomalaistumisen lopullista läpimurtoa. Kieli oli ideologinen valinta jo toisessa sukupolvessa. Isoisäni ei osannut kunnolla suomea, mutta laittoi lapsensa suomenkieliseen kouluun.

      Ilman kansallisuusaatteen ohjailemaa historiankulkua minut olisi itsestään selvästi pantu ruotsinkieliseen kouluun. Silloin en sanoisi huolimattomaksi suomeksi, että vähentääks hei Jutta Urpilaisen verkkikset sun mielestä jotenkin demareiden mahiksia kahden vuoden kuluttua, vaan huolelliseksi suomeksi, että mikä on mielipiteesi siitä tuleeko Jutta Urpilaisen esiintyminen seksuaalisesti provosoivassa asussa vaikuttamaan negatiivisesti sosialidemokraattisen puolueen menestykseen seuraavissa vaaleissa.

     Luen Huusista joka päivä. Ohitan automaattisesti ruotsinkielisten huonoa kohtelua ja synkkää tulevaisuutta koskevat standardivalitukset samoin kuin syvälliset kehittämisehdotuksetkin. Muissa asioissa näkökulmat ovat toisinaan virkistävästi erilaisia kuin Hesarissa. Luovutan lehdelle maksutta oman ohjelmani kannattavuuden parantamiseksi eli riippuvuuden vähentämiseksi Konstsamfundetista. 

    Urheilun sijoittaminen viimeiseksi aiheeksi ennen radio- ja televisio-ohjelmia aiheuttaa haljun tässäkö-tosiaan-oli-kaikki-tyyppisen olon. Naurettavan pienikokoinen teksti ja säälittävän muodikas typografia estävät tehokkaasti tutustumisen Voltiin ja Papperiin. Näiden epäkohtien korjaaminen nostaisi, niin uskallan väittää, lehden lukijamäärän lähemmäksi menneiden aikojen nostalgista tasoa.

     Sillä potentiaaliset uudet lukijat eivät ole netissä surffailevia puolikielisiä nuoria tai kaikenikäisiä urheiludillejä, vaan kulttuurista ja politiikasta aidosti kiinnostuneita näkörajoitteisia ikäihmisiä molemmista kieliryhmistä.