Vajaa vuosi sitten valmistunut talo on nimeltään Sandels, mikä kertoo, että se tontilla sijaitsevan vanhan rakennuksen tavoin palvelee ensisijaisesti suomenruotsalaisia. Katutasossa on kaikenkielisille avoin kahvila. Niitä ei milloinkaan ole liikaa, ajattelin ilahtuneena ja päätin poiketa sisällä.

     Tuulikaapissa ja eteishallissa minua tervehtivät XL-kokoiset roskateline ja näyttävä valikoima siivousvälineitä. Päinvastoin kuin kilpailijansa Tin Tin Tango torin vastakkaisella laidalla, kahvilatila oli valtava ja lähes tyhjä. Siis ihmisistä vaan ei kalusteista.

     Pyöreät pöydät, nekin ylisuuret, olivat niin tiheässä, ettei lattiaa näkynyt. Kuin lumpeenlehdet vedessä, ajattelin hetken ja peruin heti, sillä tunnelma oli mahdollisimman kaukana romanttisesta. Valaisimet riippuivat katon rajassa muusta sisutuksesta riippumattomassa järjestyksessä.

     Tarjoilutiski löytyi kaukaa sisäänkäynnistä, hankalasti pilarin takaa. Tilasin teen ja leivonnaisen, kohteliaisuuden vuoksi ruotsiksi. Mtäh, kysyi myyjän virkaa toimittava nuorimies.

     Vaikutelma oli sekava, itseriittoinen ja torjuva. Loistava tilaisuus tutustuttaa oppilaat yhteen urbaanin elämänmenon keskeisimmistä instituutioista oli menetetty. Illuusio ruotsinkielisen vähemmistön kädenojennuksesta suomenkielisen enemmistön suuntaan haihtui samaa tahtia kuin kuppi tyhjeni.

     Poistuin nopeasti ja huokasin helpotuksesta. Ulkoarkkitehtuuri vastasi hyvin niitä odotuksia, joita suunnittelija, akateemikko Juha Leiviskä, oli minussa herättänyt. Jos olisin arkkitehtikilpailun tuomari, sanoisin että rakennuksen suhde ympäristöön on herkkä. Koska en ole arkkitehtikilpailun tuomari enkä mielestäni enää edes arkkitehti, ilmaisen asian useammalla kuin yhdellä sanalla.

     Rakennus viittaa ympäristön koordinaatistoihin moni-ilmeisesti, mittakaavallisesti hienojakoisella tavalla. Se ei ainoastaan sopeudu ympäristöönsä, vaan kohentaa sitä. Eduskunnan lisärakennus toistaa sekin päärakennuksen ja Hankkijan talon koordinaatteja ja materiaaleja, mutta Sandelsiin verrattuna kovin yksioikoisella tavalla.

     Katajanokan juureen, kaupungin historiallisimpaan ympäristöön suunniteltu hotellirakennus sisältää ainekset sananmukaisesti suuren mittakaavan munaukseksi. Yritys noudattaa ympäristön pääkoordinaatistoja latomalla päällekkäin ristikkäisiä massoja on säälittävyyteen saakka kömpelö.

     Suunnittelija on kansainvälinen kuuluisuus, joten Helsingissä hän katsoi tarpeelliseksi käydä vasta jälkeenpäin. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä. Arkkitehti on käyttänyt sopivuutta ympäristöön vain keinona myydä projektia päättäjille. Todellinen tavoite on täsmälleen päinvastainen eli spektaakkelimainen poikkeavuus sekä ympäristöstä, perinteestä että muiden arkkitehtien töistä.

     Kaisaniemenkatu 5:ssä sijainnut asuintalo purettiin v. 1973 ja tilalle nousi Pukevan tavaratalo.  Uudisrakennuksen silloisen muodin mukainen valkoinen fasadi poikkesi räikeästi alkuperäisen rakennuksen ja kadun arkkitehtonisesta luonteesta.

     Nyt julkisivua ollaan uusimassa nuorten arkkitehtien laatiman kilpailuehdotuksen pohjalta. Vallitsevan muodin mukainen suunnitelma on erilainen, mutta poikkeaa ympäristöstään yhtä rajusti kuin viimeksi. Loistava tilaisuus kunnioittaa vanhaa rakennuskantaa on jälleen kerran menetetty.              

    Suomalaiset arkkitehdit hallitsevat perinteisesti sovittamisen luonnonympäristöön. Synteesi oman ajan ja ympäristön arkkitehtuureista on vaativampi tehtävä. Yrittämättä jättäminen on vielä asennekysymys, mutta ennen pitkää rikollisuutta hipova laiminlyönti.  

     Mistä tämä kertoo? Ei niinkään suunnittelijoiden kyvyttömyydestä vaan siitä, että arkkitehtiopetuksen peruslinjaan kuuluva piittaamattomuus aikaisemmin rakennetuista ympäristöistä on säilynyt lähes ennallaan yli kolmekymmentä vuotta. Tai yli kuusikymmentä, jos minulta kysytään.