Museoviraston pääjohtajaa haastateltiin lehdessä. Lausunnossaan hän noudatti suomalais-kansallista konventiota. Sen mukaan johtajan tehtävä on esittää jeremiaadeja siitä kuinka kroonisen rahapulan lisäksi epätarkoituksenmukaiset tilat ovat toiminnan pahin este. Ikioma uudisrakennus on ihanne. Musiikkitalo on rohkaiseva (tai varoittava?) esimerkki. Annetaan ymmärtää, että puitteita lukuun ottamatta kaikki on kunnossa. Tavoitteet ovat entiset, uusia linjanvetoja ei tarvita eikä sisäisiä ristiriitoja ole. Julkisuutta kaihdetaan, koska niin on tehty tsaarinajoista lähtien. Kritiikki pelottaa.
Uskottavuus kärsii yleisön ja poliittisten päätöksentekijöiden silmissä. Potentiaalinen arvovallan kasvu jää toteutumatta. Eipä aikaakaan kun valtion rahoituksesta käytävässä kilpailussa virastoa ei enää mielletä kehittämisen vaan säästämisen kohteeksi.
Pääjohtaja valitteli, että henkilökunnan aika tuhraantuu Nervanderinkadun SYK:n entisen koulurakennuksen ja Sturenkadun kulttuuritalon välisiin kokousmatkoihin. Tarjoan oman parannusehdotukseni ihan ilmaiseksi.
Virasto muuttaisi pois Etu-Töölöstä ja koulu siirtyisi takaisin entiselle paikalleen. Puuttuvat tilat sijoitettaisiin tontin puistonpuoleiselle laidalle rakennettavaan siipeen. Vandalisoidut sisätilat palautettaisiin alkuperäiseen loistoonsa.
Hanke olisi sopusoinnussa rakennetun ympäristön suojelutehtävän kanssa, monipuolistaisi lähiseudun toimintoja ja ilahduttaisi minun kaltaisiani koulun entisiä oppilaita. Edut ylittäisivät uudisrakentamiseen normaalisti sisältyvän kehnon arkkitehtuurin riskin.
Vastavuoroisesti museovirastolle annettaisiin koulukäytöstä vapautuneet tilat Haagassa. Remontti ei tuottane ongelmia, koska vastaavaan temppuun on syyllistytty jo kerran aikaisemmin.
Mutta eikö matkoihin kuluisi entistä enemmän aikaa? Kyllä kyllä. Mutta nyt lisäkustannukset voitaisiin korvata rahastosta, jonka peruspääoma olisi säästyneen konsulttilaskun suuruinen. Palkanlisä vähentäisi tarpeettomuuden tunnetta.
Kiireetön köröttely ratikassa tarjoaisi stressaantuneelle työntekijälle, eikä vähiten pääjohtajalle itselleen, tilaisuuden miettiä kaikessa rauhassa miten tekoja ja tiedotusta voitaisiin kehittää innovatiivisempaan suuntaan. Ja juuri kun matkarahat ovat loppumaisillaan, saattaisi joku neropatti oivaltaa, että tavoitteet olisivat saavutettavissa nykyistä ratkaisevasti vähäisemmällä määrällä kokouksia.
Älkää pahastuko, hyvä museoväki. Ette ole yksin. Samankaltaisen arvion voisi kuka tahansa esittää mistä tahansa byrokratiasta missä tahansa maailmassa.