Ennen vuotta 1979, 54 vuoden kypsässä iässä, käsitykseni tästä maailman toiseksi väkirikkaimmasta maasta oli yhtä ohut kuin valtaosalla suomalaisista. Kiinnostus muihin kuin kotoperäisiin olosuhteisiin ja tapahtumiin oli vähäistä. Itseriittoisuus kukoisti.   

     Kysyttäessä olisin saattanut vastata vitsikkyyttä tavoitellen, että kyseessä on toisen maailmansodan jälkeen legendaarisen Gandhin ansiosta itsenäistynyt Britannian entinen siirtomaa ja nykyinen kehitysmaa, jossa rutiköyhiä kastittomia ja kaduilla märehtiviä pyhiä lehmiä on hirvittävän paljon enemmän kuin kantotuolissa kököttäviä sulttaaneja.

     Yli neljä vuotta kestänyt asuminen Keniassa ja tehtävä Nairobin yliopiston professorina muuttivat käsityksiäni länsimaisesta kolonialismista, afrikkalaisista, intialaisista ja jossain määrin myös Suomesta.

     Keskustan kauppahallin käymäläovien tekstijäänteet white, coloured ja black osoittautuivat oireellisiksi. Virallisesti rotuerottelu oli kielletty, mutta historiallinen tilanne oli ennallaan. Eniten vaurautta ja vaikutusvaltaa oli valkoisella vähemmistöllä ja vähiten mustalla enemmistöllä.

     Keskiluokan muodosti vuosisadan alun siirtotyöläisistä polveutuva intialainen väestö, jonka panos kaupankäynnissä ja rakennusalalla oli merkittävä. Vierailevaa intelligentsijaa edustivat työtoverini Kurula Varkey ja Neelkanth Chhaya. Sain kosketuksen intialaisen kulttuurin monipuolisuuteen sekä yleisellä että yksityisellä tasolla.    

     Sittemmin olen vieraillut Intiassa kaksi kertaa, ensin Otaniemen master-ohjelman johtajana ja myöhemmin suomalaisen arkkitehtuurimatkan osanottajana. Asiantuntevien oppaiden johdolla ‒ nairobilaiset ystäväni olivat muuttaneet takaisin kotimaahansa ‒ kuvani Intiasta, intialaisista samoin kuin maan kolonialistisesta ja omaehtoisesta arkkitehtuurista tarkentui.

     Vakuutuin siitä, että brittiläinen perinne kaikkine epäkohtineen edesauttaa omalta osaltaan Intian nousua rauhaa rakentavaksi maailmanvallaksi ennemmin kuin yksinvaltainen ja epädemokraattinen Kiina.

     Lisäksi mieleen jäi joukko henkilökohtaisia kokemuksia.

     Muistan hotellin aulassa palvelujaan myyvän räätälin. Kerroimme poistuvamme maasta seuraavana päivänä ja hän sanoi no problem. Kollega tilasi puvun, mies otti mitat ja toi aamulla valmiit vaatekappaleet.                   

     Muistan tekstiilitehtaan omistajasuvun naispuolisen jäsenen, intialaisen yläluokan hienostuneen edustajan, joka esitteli meille ranskalaisen Le Corbusierin suunnittelemaa lievästi rapistunutta yksityistaloaan.

     Muistan mestarin oppilaan suunnitteleman valtavan hallirakennuksen. Se oli hylätty ja lintuparvet olivat vallanneet sen omaan käyttöönsä. Vaikutelma oli aavemainen.

     Kun Viipurin kirjaston korjaus tuli ajankohtaiseksi, sain assosiaation. Entä jollei suomalaista rahaa eikä paikallista kiinnostusta löydy? Rakennus hylätään, ikkunat särjetään ja linnut tahrivat maailmanperintökohteen yltä päältä.  

     No, näin ei käynyt. Saneeraus on päättynyt ja kirjastotoiminta jatkuu. Kaksi kysymystä jäi askarruttamaan.

     Entä jos viipurilaiset laiminlyövät rakennuksen ylläpidon joko rahapulassaan tai välinpitämättömyyttään? Ovatko suomalaiset valmiita kustantamaan ja toteuttamaan tarvittavat korjaukset hamaan tulevaisuuteen saakka?

     Ranskan tai Britannian kaltaisten suurten maiden arvovalta kestää sen, että vastuu siirtomaa-ajan merkkirakennuksista on siirtynyt uusille vallanpitäjille. Onko pienen Suomen itsetunto on niin hauras, että päätöksenteon pysyvä siirtyminen venäläisten huoleksi koetaan kansalliseksi katastrofiksi?