Käynnistin astianpesukoneen. Muutaman minuutin kuluttua huomasin unohtaneeni käytetyn lautasen pöydän kulmalle ja avasin luukun. Esihuuhtelu oli vielä kesken, mutta astiat vaikuttivat jo sanoisinko epäilyttävän puhtailta. Tarkistin asian ja aivan oikein. Löysin tosiaan vain pari lievästi likaista lusikkaa ja lasia.

     Kone siis lorisee, suihkuttaa, naksuttaa, lisää pesuainetta, korisee, pumppaa, tärisee, imee, kuivaa, puhaltaa ja  puhkuu tunnin verran vain muutaman tahran tähden, vaikka niiden pesu käsin veisi jopa minun kaltaiseltani kömpelykseltä vain hetken.

     Ajatus alkoi askarruttaa. Eikö tämä sinänsä yksinkertainen ja mekanistinen tapahtumasarja ole pienuudestaan huolimatta puhutteleva esimerkki vastuuttomasta kulutushysteriasta, filosofioin itsekseni vaivuttuani olohuoneen sohvalle.  

     Sähköä ja kuumaa vettä tuhlataan vähääkään välittämättä siitä kuinka paljon öljyä, kivihiiltä ja atomivoimaa on kulunut niiden tuottamiseen, kuinka paljon syöpää synnyttäviä saasteita tämä on aiheuttanut, kuinka paljon hiilidioksidia on syydetty ilmakehään, kuinka paljon kasvihuoneilmiö on pahentunut, kuinka paljon tulevia sukupolvia tappavaa uraanijätettä on saatu aikaan tai kuinka paljon moraalisempaa olisi ollut nostaa säästyneellä rahalla Suomen surkean alhaista kehitysapuosuutta kohti 0,7 prosenttia.

     Ja kaikki tämä vain yltäkylläisyydessä elävän länsimaisen ihmisen liioitellun turvallisuudentarpeen ja hetkellisen mukavuudenhalun takia.

     Tässä vaiheessa minua alkoi vaivata vanhalle mie … seniorikansalaiselle niin tavallinen tunne siitä, että joku asia on piru vieköön unohtunut, mutta mikä?

     Ponnisteltuani viitisen minuuttia ankarasti kosketin otsaani ylpeänä siitä, ettei muisti sentään vielä ole kokonaan mennyt, huudahdin ai niin, vääntäydyin ylös sohvalta, poistuin keittiöön ja käynnistin astianpesukoneen.