On kulunut runsaat kaksi vuotta siitä, kun eduskuntavaalit olivat ovella ja kampanjat täydessä vauhdissa. Samoihin aikoihin aloitin blogien kirjoittamisen. Näillä kahdella asialla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Kansallisen historiankirjoituksen näkökulmasta on herttaisen yhdentekevää oliko kyseessä sattuma vai korkeampien voimien pirullinen suunnitelma.

     Tahoillamme olemme molemmat marssineet päätöksestä toiseen niin sanoakseni yhtä jalkaa. Tahdin on totta kai määrännyt hallitus, samaan tapaan kuin alikersantti aikanaan, komentaessaan meitä tarkalleen 66 vuotta sitten Riihimäen pölyisillä maanteillä: vaseen, vaseen, vaseen kaks kolmee.

     Mahdollisuutemme protestoida rajoittuivat siihen, että joku nosti vasenta jalkaa samalla kun kaikki muut nostivat oikeaa. Jos säkä kävi, seurauksena oli huuto ’kuka helvetti nostaa siellä molempia jalkoja yhtaikaa’. Tämä huvitti suuresti sekä meitä että tyytyväisyyttään ärhentelyllä peittävää alikersanttia. Temppu oli ikivanha ja osa armeijan tyhmien rituaalien pitkää jonoa.

     Hallitus on osoittanut akrobaattisia kykyjään nostamalla jokaisella askeleella vain oikeaa jalkaansa. Yhteiskunnallisen tasapainon säilyttämiseksi ja osoittaakseni, että osataan sitä meilläkin, minä vuorostani olen katsonut velvollisuudekseni nostaa jokaisella askeleella vain vasenta jalkaani.

     Johdonmukaisuuden puutteesta kumpaakaan päähallituspuoluetta ei voi syyttää.

     Kepun yksijalkainen politiikka nojautuu järjestelmällisemmin kuin koskaan ennen oman eli viljelijöiden edun tavoitteluun. Puolueen vaaliehdokkaat ilmoittavat tehtäväkseen Suomen etujen puolustamisen europarlamentissa. Heidän kielenkäytössään Suomen etu tarkoittaa maataloustukien säilyttämistä ennallaan ja, jos oikein hyvin onnistutaan, niiden lisäämistä. Kekkosen kaltaiset valtiomiehet ovat menneisyyttä.

     Kokoomuksen yksijalkainen politiikka nojautuu järjestelmällisemmin kuin koskaan ennen oman eli yksityisten yritysten edun tavoitteluun. Puolueen vaaliehdokkaat ilmoittavat tehtäväkseen Suomen etujen puolustamisen europarlamentissa. Heidän kielenkäytössään Suomen etu tarkoittaa Yhdysvaltojen liehittelyä ja, jos oikein hyvin onnistutaan, sikäläisten toimintamallien kritiikitöntä matkimista. Paasikiven kaltaiset valtiomiehet ovat menneisyyttä.

     Kummankaan puolueen edustajat eivät ilmoita Euroopan ja eurooppalaisten etujen puolustamista edes toissijaiseksi tehtäväkseen. Kaikkien maiden edustajat ajavat totta kai myös omia etujaan. Joukossa on kuitenkin riittävän paljon niitä, jotka haluavat ja pystyvät näkemään kokonaisuuksia, asettamaan tavoitteita ja työskentelemään niiden puolesta – ilman heitä EU:ta ei olisi olemassa. Lännessä sitkeästi elävä käsitys siitä, että Suomi on yksi entisen Neuvostoliiton entisistä satelliittivaltioista, on toki epäoikeudenmukainen, mutta ei ihmeteltävä ilmiö.

     Kritiikkini ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi kiitollinen mainittujen puolueiden poliittisesta toiminnasta. Median suosiollisella avustuksella ne ovat tarjonneet lukemattomia herkullisia virikkeitä epätahdissa marssimiselle.

     Tässä katsannossa erityisen tervetulleita ovat olleet entisen ulkoministerin Kanervan ja nykyisen pääministerin tekstiviestit, jotka kertovat asianomaisten puutteellisesta itsehillintäkyvystä. Jos kyse olisi vain seksistä, möhläykset voisi unohtaa Uutisvuodon puujalkavitsien kanssa samaan laatikkoon. Syytä on kuitenkin epäillä, että arvostelukyvyttömyys on ulottunut myös hallituspolitiikkaan. Silloin kyse ei enää ole vain harmittomasta pilasta.

     Yliopistouudistusta ajetaan läpi kiivaassa tahdissa. Aikaa näin suuren muutoksen vaatimille perusteellisille analyyseille ei ole uskallettu antaa. Byrokratian vääjäämättömään paisumiseen ei kiinnitetä huomiota. Viime kädessä vedotaan Yhdysvalloissa pitkään työskennelleen professori Bengt Holmströmin kannatukseen. Itsestään selvästi todetaan, että hänen yliopistonsa on kansainvälisessä vertailussa sijalla 3, kun Helsingin yliopiston vastaava luku on yli 70. Arvio on tehty Singaporessa, mutta siitä vaietaan, että kriteerit ovat amerikkalaisia.

     Sikäläinen yliopistojärjestelmä on omalta osaltaan tukenut kehitystä kohti yhteiskunnallista epätasa-arvoa. Täkäläinen yliopistojärjestelmä on omalta osaltaan tukenut kehitystä kohti yhteiskunnallista tasa-arvoa. Tämän tosiseikan liittäminen vertailukriteerien joukkoon kääntäisi sijaluvut päinvastaisiksi.

     Olen kuullut, että arkkitehtiosaston professorit ovat innoissaan yhteistyöstä Taideteollisen korkeakoulun designereiden kanssa. Tämä merkitsisi viimeistä askelta siinä kauan jatkuneessa kehityksessä, jonka tuloksena arkkitehtuurin tärkein kriteeri ei enää ole kestävä laatu vaan huomion herättäminen ja uudet toimeksiannot.

     Lopuksi kiitän lukijoitani ja siirryn epämääräisen pituiselle kirjoitustauolle. Huolimatta siitä, että blogeja on toistasataa ja kävijöitä lähes viisituhatta kuukaudessa. Tätä ei kuitenkaan tule tulkita lupaukseksi täydellisestä vaikenemisesta. Joten olkaa edelleen varuillanne, vallan väärinkäyttäjät.