Silläkin uhalla, että minut leimataan yhden asian dilleksi, aion jälleen kerran puhua puista. Väärinkäsitysten välttämiseksi kerron heti alkuun, etten kuitenkaan kuulu niihin, jotka jouduttuaan eksistentiaaliseen kriisiin syöksyvät metsään ja kuvittelevat saavuttavansa mielenrauhan syleilemällä puunrunkoja.

     En siis puhu mistä tahansa puista, vaan nimenomaan kaupunkipuista. Päinvastoin kuin holtittomat maalaisserkkunsa, ne syntyvät, elävät ja kuolevat ihmisen tarkassa valvonnassa. Ne kuuluvat samaan urbaaniin perheeseen kuin talot, kadut ja torit.

     Suomessa kaupunkipuita tuhotaan huolettomasti, vaikka niiden kasvaminen täyteen mittaan kestää meillä kauemmin kuin lähes missään muualla Euroopassa, paljon huolettomammin kuin rakennuksia. Syyksi riittää mikä tahansa tekninen toimenpide, ilmastointipömpeli, ajoramppi, viemäriputki tai sähköjohto.

     Kivikuntaan kuuluvia veljiä suositaan kasvikuntaan kuuluvan sisaren kustannuksella. Ei ole sattuma, että päätöksentekijät ovat miehiä. Tasa-arvoon on matkaa. Symboliikka ei onnu niin pahasti kuin miltä ensi lukemalta vaikuttaa.

     Onko siis niin, että maalla vallitsee vapaus ja kaupungissa kontrolli? Kyllä on. Mutta ennen kuin päästän isännät ja emännät naureskelemaan vahingoniloisesti kiiruhdan huomauttamaan, että nimenomaan tällaiseen vapauteen sisältyy pysähtyneisyyden siemen ja nimenomaan tällaiseen kontrolliin kehityksen siemen.

     Kaupunki on järjestyneen yhteiskunnan tiivistymä. Säätely ei ole itsetarkoitus. Tavoitteena on rakenne, jonka puitteissa ihmisillä on mahdollisimman suuri vapaus elää ja toimia yhdessä. Kuinka hyvin tässä on onnistuttu vaatii jatkuvaa pohdintaa.

Esplanadit ja bulevardit ovat ulkomaista perua kuten kaikki muutkin urbaanit elementit Suomessa. Ihanteena ovat katuja reunustavat säännölliset, tasakorkeat ja ainoastaan poikkikatujen katkomat puurivistöt. Mitä enemmän tästä poiketaan, sitä etäämmäksi ajaudutaan eurooppalaisesta kaupunkitraditiosta.

     Toistaiseksi Esplanadia on vaalittu huolella. Kaadettujen puiden tilalle on heti istutettu uusia. Samaa ei voi sanoa entisten Heikinkatujen paikalla sijaitsevasta Mannerheimintien alkupäästä, joka ei ole vain Helsingin vaan koko maan pääkatu.

     Puita on tosin istutettu korvaamaan 30-luvulla tapahtunutta täystuhoa. Ne ovat vieläkin pieniä, mikä kertoo siitä, että näin tehtiin vasta vuosikymmeniä kestäneen viivyttelyn jälkeen. Pitkiä aukkoja on myös kohdissa, joissa ne eivät olisi olleet välttämättömiä.

     Huolimatta merkityksestään kolmen puistokadun kohtaamispaikkana ja kahden koordinaatiston solmukohtana, Erottajasta on tehty artikuloimaton liikenneaukio, josta puuttuvat puut, ihmiset ja elämä.

     Nykyisille helsinkiläisille 1800-luvun alussa syntynyt ja aikoinaan toteutettu ajatus kahdesta risteilevästä esplanadista on vain arkistoihin unohtunut muisto.   

Hesperian puistossa useampia vuosia sitten poistettuja puita on osin korvattu uusilla, mutta rivistöissä on edelleen useampien kymmenien metrin mittaisia puuttomia alueita. Ja vauhtiin päästyäni totean, että Mika Waltarin muistomerkin luota kaadettiin pari vuotta sitten muutama mahtava puu, mutta tilalle ei ole istutettu uusia.

     Miksi?