Helsingin teollisuus- ja satamatoiminnoilta vapautuvia rantoja rakennetaan rajusti. Vihertävät haaveet siitä, että ne jätettäisiin luonnonvaraisiksi tai kunnostettaisiin Kaivopuiston mallisiksi virkistysalueiksi murskautuvat realiteettien alle.

     Kaupungin viranomaiset maksimoivat verokertymää ja rakennusfirmat omia voittojaan. Oiva keino yhteisen päämäärän toteuttamiseksi on tunkea meren tuntumaan mahdollisimman paljon asuntoja.

     Kysyntä ylittää tarjonnan. Tämä on hinnoittelun ainoa peruste. Todellisilla kustannuksilla ei ole merkitystä. Ylöspäin mennessä neliöhinta nousee kuin pikahissi. Eriarvoisuus leimaa talot ja alueen jo ennen rakentamista.

     Arkkitehdit tekevät työtä käskettyä. Viime aikoina kansalaiset ovat joutuneet hämmästelemään kuvia Helsingin rannoille suunnitelluista kolosseista. Lisää samanlaisia on epäilemättä tulossa. Merinäköala on nostettu muiden, kokonaislaadun kannalta verrattomasti tärkeämpien suunnittelukriteerien edelle.

     Muodikkaan psykologisen teorian mukaisesti ryhdyn hakemaan selitystä asukkaiden lapsuudesta.

     Maalaiset tottuvat alun alkaen siihen, ettei maisema muutu. Kaupunkilaiset  tottuvat alun alkaen siihen, että maisema muuttuu.

     Tullessaan kotiin alinomaisesta johtamisesta rasittunut rantatornin ylemmän kerroksen asukas heittäytyy nojatuoliinsa, katsahtaa ulos ja kuvittelee hallitsevansa koko maailman. Maalla kasvaneen paratiisi on kaupungissa kasvaneen painajainen.  

     Kokkareilla kehuskelen päättelyketjuani hämärästi tutun näköiselle kaverille. Seuraavana päivänä luen lehdestä puolilihavan otsakkeen:  

     LUOTETTAVAN TUTKIMUKSEN MUKAAN LAPSUUS MAASEUDULLA ON TALOUDELLISEN MENESTYMISEN EDELLYTYS.